Autuaita ovat hengellisesti köyhät

Vuorisaarnan autuaaksi julistukset eivät vastaa ihmisten tavanomaisia käsityksiä. Näin on esimerkiksi köyhyyden ylistyksen laita, sillä Jeesus opettaa että sellaisten on taivasten valtakunta. Valtakunta ei kuitenkaan tarkoita tässä maa-aluetta, sillä kyse on Jumalan hallintavallan vapaaehtoisesta toteutumisesta ihmisten sydämissä. Tällaiset ihmiset muodostavat nyt Jumalan valtakunnan. Vuorisaarna on pääasiassa Jumalan valtakunnan olemuksen julistusta ja kyse on siitä mikä on Jumalan todellinen tarkoitus ihmisen suhteen. Niin sanotussa isämeidän rukouksessa on vielä vahvistus edellä sanotulle. Kehotetaan rukoilemaan: ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi” ja edelleen:” Sinun on valtakunta, voima ja kunnia”.

Sanapari köyhä ja kurja esiintyvät raamatussa 23 kertaa. Näistä 10 on psalmeissa. Kuusi kertaa kyse on Daavidin kirjoituksista ja neljä kertaa Daavid viittaa itseensä. Daavid vapautuu Psalmeissa tilittämään syvimpiä tuntojaan. Esimerkiksi Psalmi 40 alkaa kiitoslauluna Jumalalle, jatkuu profetiana Kristuksesta ja Jumalan vanhurskauden julistuksella. Sitten Daavid muistaa, että hän on suuresti syntinen mies, syntejä on enempi kuin hiuksia päässä. Tätä seuraa Jumalan uskollisuuden ylistys ja lopuksi Daavid summaa elämäänsä ja kokemustaan: ”Minä olen kurja ja köyhä, mutta Herra pitää minusta huolen. Sinä olet minun apuni ja pelastajani; minun Jumalani, älä viivy” (40: 18). Psalmi 40 kuvaa hyvin inhimillisten kokemisen kirjoa ja vaihteluita. Näyttää siltä, että Daavid ei viittaakaan tässä aineelliseen puutteeseen. Kyse on sisäisistä tunnoista. Daavid oli vuorisaarnan mukaisesti hengessään köyhä, joka tunsi tarvitsevansa Jumalaa. Ei ihme, että hän oli Jumalan sydämen mukainen mies (Apt.13:22).

Ihminen on huono arvioimaan omaa tilaansa. Laodikean seurakunta katsoi kaiken olevan hyvin, mutta Jumala näki toisin: ” Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston (Ilm.4:17). Laodikealaiset olivat fariseusten hengenheimolaisia yliarvostaessaan omia saavutuksiaan. Näyttääkin siltä, että vuorisaarna oli tarkoitettu farisealaisen omavanhurskauden paljastamiseksi. Näin esimerkiksi rukouksen ja almujen antamisen suhteen (Mat. 6:1-6). Nämä vanhurskauden harjoitukset tuli tehdä poissa ihmisten silmiltä, uskossa Jumalaan joka näkee salassa olevat.

Jumalan silmissä arvo-asetelmat näyttävät kääntyvän päälaelleen. Heikot ovatkin vahvoja ja vahvat heikkoja. Tämä johtuu siitä, että köyhyyden ja kurjuuden tunnossa elävä turvaa Jumalaan siinä missä vahva luottaa itseensä. Lopputulos on paradoksi. Sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä (2 Kor. 12:10)

Juhani Karvinen


Autuaita ovat murheelliset

Vuorisaarnassa Jeesus julistaa murheelliset autuaiksi. Tämä aiheuttaa helposti ihmetystä, sillä tavallisesti ajattelemme asian olevan päinvastoin. Mitä hän haluaa sanoa? Avaimena tähän kysymykseen on Paavalin opetus Roomalaiskirjeessä: ” myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksiottamista, meidän ruumiimme lunastusta: ( 8:23). Aabraham oli vieras ja muukalainen maanpäällä (Hep.11:13). Nämä lauseet ilmaisevat Jumalan ihmisen suhteen tähän maailmaan jossa nyt elämme. Kyse on vieraudesta tässä nykyisessä maailmassa ja koti-ikävästä taivaalliseen kotiimme. Jeesus ilmeisesti tarkoittaa näistä olosuhteista johtuvaa murhetta.

Tämä ei tarkoita sitä, että nykyinen maailma olisi kokonaan turmeltunut. Onhan se Jumalan luomistyö, joka on sangen hyvä. Ihminen tunteekin usein suurta tyydytystä liikkuessaan koskemattomassa luonnossa. Tällä maailmalla, jossa nyt elämme, tarkoitetaan Raamatussa tavallisesti maallisten ihmisen arvoja ja asenteita, jotka ovat Jumalan valtakunnalle vieraita. Tämä aiheuttaa Jumalan valtakukunnan asukkaalle ristiriitoja ja murhetta, johon Jeesus viittaa vuorisaarnassa.

Murhe on syvää surua joka on normaali tunne varsinkin sellaisten menetysten johdosta, joihin emme voi vaikuttaa. Tällaisia ovat esimerkiksi sairaus, kuolema tai omat ja läheisten kohtalot. Psalmin kirjoittaja käsittelee murheitaan Jumalan edessä ja esittää samalla toivon näköalan: ” Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta”. Tämä lause toistuu kolme kertaa psalmeissa 42 ja 43. Kasvot tarkoittavat tässä Jumalan suosiollista läsnäoloa.

Jumalan valtakunta on vastakohta näkyvälle maailmalle, eikä se tule Jeesuksen mukaan tässä ajassa näkyvällä tavalla. Se on sisäisesti ihmisessä ja on vanhurskautta ja iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Se on käytännössä Jumalan läheisyyttä, niin kuin Daavid sanoo: ” minun onneni on olla Jumalaa lähellä”. Tämän vuoksi puhumme kokoontumisissamme usein Jumalan läsnäolosta, jota suuresti kaipaamme.

Vaikka tämä nykyinen maailma tuottaa paljon surua ja pettymyksiä, mielemme voi olla kiinnitetty taivaallisiin ja sen mukana tulevan Jumalan valtakunnan lohdutukseen: ” Jos te siis olette herätetyt Kristuksen kanssa, niin etsikää sitä, mikä on ylhäällä, jossa Kristus on, istuen Jumalan oikealla puolella. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä on maan päällä” (Kol. 3:1-2). Lopullinen Jumalan valtakunnan ilmestyminen maan päälle tapahtuu aikojan lopussa: Ja minä kuulin suuren äänen valtaistuimelta sanovan: ”Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa; ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.” Ja valtaistuimella istuva sanoi: ”Katso, uudeksi minä teen kaikki” ”(Ilm.21:3-5).

Juhani Karvinen


Autuaita ovat hiljaiset

Vanhempi kirkkoraamattu julistaa autuaiksi hiljaiset. Uusi Kirkkoraamattu puhuu kärsivällisistä ja Raamattu Kansalle käännös sävyisistä. Tämä sana tarkoittaa myös lempeyttä: ”Kiltti on muiden kannalta mukava, mutta samalla alistuva ja mukautuva toisin kuin lempeä, jolla ei ole tällaista painolastia” (Emeritusprofessori, onnellisuustutkija Markku Ojanen). Kyse ei ole siten kiltteyteen sairastuneista ihmisistä. Kyse on Hengen hedelmästä, joka jättää tilaa ihmisen itsenäisyydelle jossa ei kuitenkaan ole itsekkyyttä. Sävyisä on hyväntahtoinen, joka luottaa Jumalaan mieluummin kuin voimaan ja väkivaltaan.

Jesaja varoitti Assurin uhan alla olevaa Juudaa turvaamasta Egyptin apuun sillä Egyptin suuruuden aika oli lopuillaan. Jesaja sanoo Egyptiä rehentelijäksi, joka on jämähtänyt paikoilleen. 30 vuotta myöhemmin Assur valloittikin Egyptin. Juuda luotti kuitenkin Jesajan sanojen mukaan Egyptin sotavaunuihin, väkivaltaan ja vääryyteen enemmän kuin Jumalaan. Niinpä Jesaja joutui sanomaan Juudalle: ”Sillä näin sanoo Herra, Herra, Israelin Pyhä: Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne; mutta te ette tahtoneet, vaan sanoitte: ”Ei! Hevosilla me tahdomme kiitää” – niinpä saatte kiitää pakoon. ”Nopean selässä me tahdomme ratsastaa” – niinpä ovat vainoojanne nopeat” (Jes. 30:15–16). Ihmisen on ilmeisesti vaikea luottaa Jumalaan silloin kun näyttää siltä, että käytettävissä on muitakin avunlähteitä.

Jumala itse voi ilmestyä ihmiselle kaikkivaltiaana suurena Jumalana ikään kuin myrskytuuli, maanjäristys tai tuli. Pienelle sairaalle ihmiselle, joka elää pelon ja masennuksen vallassa, Jumala puhuu hiljaa ja lempeästi. Näin Jumala puhui masentuneelle ja pelkojen lannistamalle Elialle: ”Maanjäristyksen jälkeen tuli tulta; mutta ei Herra ollut tulessa. Tulen jälkeen tuli hiljainen tuulen hyminä ”(1 Kun.19:12). Englantilainen suuresti arvostettu King James käännös käyttää tässä ilmaisua, jonka mukaan Elialle puhui pieni hiljainen ääni.

Pietari kirjoittaa aviovaimoille, joiden miehet eivät ole uskovia, että he paljon saarnaamisen sijaan tarkkaisivat asenteitaan ja käytöstään. Puheen ja käytöksen lähteenä tulisi olla: ” salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis” (1 Piet. 3:4). Tämä elämänohje olisi hyvä ihmissuhteiden vaikutin niin miehille kuin naisillekin.

Hiljaisille on luvassa palkkio. Kysymys on maan perimisestä. Useimmiten maalla Raamatussa tarkoitetaan luvattua maata eli Israelia. Konkreettinen lupaus Israelista ei kuitenkaan koske pakanakristittyjä tässä ajassa, joten Jeesuksen lupaus viittaa tulevaan aikaan ja Jumalan valtakuntaan maanpäällä. Koska vuorisaarna on Jumalan valtakunnan julistusta, on tässä kysymys jostakin, joka liittyy Jumalan valtakunnan olemukseen jo tässä ajassa. Tämän lupauksen mukaisesti hiljaiset saavat jo nyt kokea tulevan maailman esimakua, vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä

Juhani Karvinen


Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan

Jeesus julistaa autuaiksi ne jotka kaipaavat vanhurskautta. Tämä autuaaksi julistaminen on uudemmissa käännöksissä muodossa: ”Autuaita ovat ne joilla on vanhurskauden nälkä ja jano” (Mat.5:6). Vanhurskaus tarkoittaa oikeamielisyyttä ja Vanhassa Testamentissa se on yleensä yhteiskunnallista laatua, sillä seurakunta oli sama kuin Israelin kansa. Jumala on aina oikeamielisyyden kannalla ja Hän joutui usein nuhtelemaan kansaansa yhteiskunnallisista vääryyksistä. Profeetta Aamos oli suorasanainen mies, joka julisti rohkeasti Israelissa vallitsevaa köyhien sortoa vastaan: ”Näin sanoo Herra: Israelin kolmen rikoksen, neljän rikoksen tähden minun päätökseni on peruuttamaton. Sillä he myyvät hurskaan rahasta ja köyhän kenkäparista, polkevat maan tomuun vaivaisten pään ja vääntävät mutkaiseksi nöyrien tien”(Aam.2:6-7). Uuden Testamentin vanhurskaus on pääasiassa sydämentila ja siinä yhteydessä tulee esiin uusi ilmaisu, syyllisen vanhurskaaksi julistus eli vanhurskautus. Lähtökohtana on ymmärrys että kaikki ihmiset ovat vailla vanhurskautta Jumalan edessä ja saavat lahjaksi vanhurskauden uskon kautta Jeesukseen Kristukseen.

Jeesus puhuu vanhurskauden nälästä ja janosta. Tämä on mahdollista ainoastaan puutteensa tuntevalle ihmiselle. Kyse on synnintunnosta Jumalan edessä. Kaikki omantunnon vaivat eivät kuitenkaan ole tässä tarkoitettua parantavaa syyllisyyttä. Esimerkiksi eräät mielenterveyden häiriöt altistavat ihmisen toistuvaan syyllisyydentuntoon asioissa joista Jumala ei syytä. Näin on esimerkiksi masennukseen sairastuneen kohdalla. Nämä ihmiset tarvitsevat asiantuntevaa sielunhoitoa.

Puutteensa tuntevat julistetaan autuaiksi. Se ei kuitenkaan tarkoita vaatimusta jatkuvasta synnintunnosta, sillä Jumalan valtakunnassa nälkä ja jano tyydytetään ja syntiset julistetaan autuaiksi: ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo” (Mat.5:1-2).

Jeesus puhuu autuudesta. Autuus on enemmän kuin onnellisuus, sillä onnellisuus on inhimillinen tunne joka riippuu olosuhteista. Autuus tässä tarkoittaa perimmäistä hyvinvointia jolle on tunnusomaista hengellinen ilo. Tämän ilon lähde on syntien anteeksisaaminen ja Jumalan valtakunnan todellisuus. Tämä ei tarkoita silti lopullista murheettomuutta. Paavalin mukaan meillä voi olla Jumalan mielen mukaisia murheita (2 Kor. 7:9–11). Esimerkiksi Paavali murehti sukulaisistaan jotka eivät olleet kristittyjä. Korinttolaiset murehtivat omasta ja seurakunnan langenneesta tilasta.

Paavali kirjoittaa omasta kokemuksestaan, että voimme olla samaan aikaan: ”murheellisina, mutta aina iloisina, köyhinä, mutta kuitenkin monia rikkaiksi tekevinä, mitään omistamatta, mutta kuitenkin omistaen kaiken” (2 Kor. 6:10). Nämä kokemukset ovat jatkoa Jeesuksen julistamille paradokseille. Tunnemaailman myllerryksestä huolimatta asemamme Kristuksessa pysyy. Se on kuin valtameren syvä pohjavirta, joka jatkaa vakaata kulkuaan pintavesiä kuohuttavasta myrskystä huolimatta.

Juhani Karvinen


Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden

Vuorisaarnassa Jeesus julistaa autuaaksi laupiaat. Samalla hän kääntää Vanhan Testamentin lainkäytön positiiviseen muotoon. Lain käytäntö oli ollut silmä silmästä, hammas hampaasta. Nyt laupeuden tekijät saavat laupeuden. Laupeus liittyy läheisesti armo käsitteeseen ja on sen käytännöllinen puoli. Sanat armo ja laupeus esiintyvät yhdessä 15 kertaa ja sanapari laupias ja armahtavainen yhdeksän kertaa raamatussa. Näitä määritteitä käytetään vai yhden kerran ihmisestä, joten kyse on Jumalan ominaisuuksista. Jumala kuitenkin antaa omaa luonnettaan uskovilleen ja tätä lahjaa kutsutaan Hengen Hedelmäksi. Kyse on siten Pyhän Hengen työstä ihmisessä.

Armo ja armahtaminen eivät ole vain sanoja. Niiden on tarkoitus johtavat laupeuden tekoihin kärsivää lähimmäistä kohtaan. Laupeus tarkoittaakin sydämen tilaa, joka kärsii yhdessä kärsivän kanssa. Se on sydämen laatu joka samaistuu kärsivän kanssa ja merkitsee juutalaisilla kahta asiaa, anteeksiantamista ja almujen antoa.

Laupeus ei katso henkilöön auttaessaan lähimäistään. Jeesus selventää tätä totuutta sanomalla: ”Te olette kuulleet sanotuksi: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi’. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin ”( Mat. 5:43–45). Sama teema toistuu Jeesuksen kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta. Tämän kertomuksen ryöstetyn, piestyn ja alastoman kansallisuutta ei ilmaista. Sitä ei voitu havaitakaan, koska tällä ei ollut vaatteita tai mitään muutakaan, josta kansallisuuden olisi voinut tunnistaa. Hän oli ihminen, joka oli hädässä. Auttaja oli samarialainen, joita halveksittiin juutalaisten parissa. Luukas, joka itsekin oli pakanakristitty, kirjoittaa evankeliumissa juutalaisten halveksimista samarialaisista myönteiseen sävyyn. Kertomus laupiaasta samarialaisesta on hänen evankeliumissaan. Samoin kertomus esimerkillisesti käyttäytyvästä Jeesuksen parantamasta miehestä:” Mutta yksi heistä, kun näki olevansa parannettu, palasi takaisin ja ylisti Jumalaa suurella äänellä ja lankesi kasvoilleen hänen jalkojensa juureen ja kiitti häntä; ja se mies oli samarialainen” (Luuk. 17:15-16). Parannettuja lepratautisia oli ollut kymmenen ja tämä oli ainoa parantajaa kiittämään tullut mies.

Heprealaiskirjeessä Jeesusta kutsutaan laupiaaksi ylimmäiseksi papiksi (Hepr. 2:17–18). Ihmisistä ylimmäisinä pappeina puhutaan myöhemmin samassa kirjeessä: ” Sillä jokainen ylimmäinen pappi, ollen ihmisten joukosta otettu, asetetaan ihmisten puolesta toimittamaan sitä, mikä Jumalalle tulee, uhraamaan lahjoja ja uhreja syntien edestä, ja hän voi säälien kohdella tietämättömiä ja eksyviä, koska hän itsekin on heikkouden alainen” (5:1-2). Sääli on käytännössä hyvin lähellä laupeutta ja johtaa laupeuden tekoihin.

Kyky sääliä toisia ihmisiä on seurausta oman vajavuuden tuntemisesta ja tunnustamisesta. Ensimmäinen ylipappi Aaron oli heikko ja väärille vaikutteille altis mies. Sisarensa Mirjamin vaikutuksesta hän alkoi puhua pahaa Mooseksesta. Hän teki kansan vaatimuksesta kultaisen vasikan. Hän epäonnistui lastensa kasvatuksessa, sillä kaksi hänen pojistaan meni juovuksissa pyhäkkötelttaan ja sai välittömästi surmansa pyhän Jumalan edessä. Nämä kohtalot tekivät Aaronista nöyrän miehen. Kun Jumala rankaisi Mirjamia spitaalilla, Aaron ei pessyt käsiään koko tapahtumasta. Hän otti miehuullisesti syytä itselleenkin ja anoi armoa sisarelleen. Tämä oli Jumalalle mieleen. Mirjam paranikin pian ja palasi kansan keskuuteen. Poikiensa onnettomuuden jälkeen Aaron ei ryhtynyt puolustelemaan itseään tai selittelemään poikiensa törkeää käytöstä. Raamattu sanoo: ”Mutta Aaron oli ääneti” (3 Moos.10:3).

Aaron oli riisuttu viran tuomasta paremmuuden tunnosta. Kun Aaron sitten kuoli, häneltä riisuttiin kaikki arvon merkit ennen kuolemaa. Hän läksi tästä maailmasta Jumalan eteen paljaaksi riisuttuna, armosta pelastettuna syntisenä (4 Moos. 20:23–29).

Juhani Karvinen


Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan

Jeesus julistaa autuaiksi puhdassydämiset. Edelliset autuaaksi julistukset ovat olleet erikoisia, sillä eiväthän köyhät, murheelliset tai nälkäiset tavallisesti ole onnellisia. Tämä julistus on järkevä, sillä on selvää, että puhdassydämiset ovat hyviä ihmisiä ja saavat nähdä Jumalan. Jeesuksen tarkoituksen ymmärtämiseksi on kuitenkin otettava huomioon mihin Jeesus tähtäsi puheessaan.

Evankeliumit sijoittuvat Uuden ja Vanhan Testamentin väliseen aikaan ja sen aikainen pelastuksen tie merkitsi Mooseksen lain täyttämistä. Vuorisaarna liittyy samaan teemaan. Se päättyy kertomukseen viisaasta ja tyhmästä rakentajasta, jolloin viisas on se, joka noudattaa tämän saarnan lain merkitystä korostavaa opetusta. Jeesus on kuitenkin nostanut vaatimustason niin korkealle, että sitä on ihmisen mahdoton toteuttaa. Esimerkiksi himoitseva katse oli jo huorinteko ja lähimmäisen ihmisarvon loukkaus ansaitsi helvetin tulen. Jeesuksen tarkoitus näyttää olleen ihmisen omavanhurskauden mahdottomuuden paljastaminen.

Puhdassydämisyys on tuttu termi jo Vahassa Testamentissa. Daavid ylistää sitä psalmissa 24. Tämä laulu on ilmeisesti kirjoitettu Daavidin nuoruudessa, jolloin hän saattoi tuntea olevansa laulunsa mukainen mies. Myöhemmin Daavidille tulee hairahduksia, joista tunnetuin liittyy Batsebaan. Vanheneva Daavid kirjoittaa raskaista kokemuksistaan:” Sillä lukemattomat vaivat minua saartavat, minun rikkomukseni ovat ottaneet minut kiinni, niin etten nähdä taida; ne ovat useammat kuin pääni hiukset, ja rohkeus on minulta mennyt” (Ps. 40:13). Daavid ymmärtää että uhrien antaminen ei nyt auta, vain Jumala voi armahtaa hänet synnistä. Daavid vaikeroi: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki” (Ps. 51: 12). Luominen tässä on sama sana kuin on Raamatun ensimmäisessä jakeessa. Jumala luo tyhjästä jotakin, mitä ei ole ennen ollut.

Ihmisen sydän nähdään raamatussa petollisena ja pahana: ”Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea? ” (Jer. 17:9) Puhdassydämisyyden autuus on mahdollista vain armahdetuille, jotka ovat Uuden Testamentin mukaan uskosta vanhurskaiksi tulleet. Pelastus on kokonaan Jumalan teko ja uudistettu puhdas sydän on kykenevä rakastamaan uudella tavalla: ” Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta” (1 Tim. 1:5). Rakkaus on lain täyttymys, sillä se ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa.

Jumalan ja ihmisen välisen suhteen historia on ollut traaginen. Ihminen on alkuaan tehty olemaan Jumalan yhteydessä. Syntiinlankeemuksessa tilanne muuttui, eikä langennut ihminen ei enää voinut edes nähdä Häntä. Jäljelle jäi molemminpuolinen ikävä. Yhteys solmittiin uudelleen Golgatalla, kun Jeesus huusi: ”se on täytetty”. Uudestisyntynyt ihminen elää nyt sovitetussa suhteessa Jumalaan. Tämä tekee mahdolliseksi Jumalan läheisyyden tunteen, mutta emme voi kuitenkaan nähdä Jumalaa, sillä silmämme eivät kestä Hänen kirkkauttaan. Pelastuksen täyttymys tulee olemaan Jumalan ja ihmisen lopullinen yhteys aikojen lopulla. Ilmestyskirja kertoo: “ Eikä mitään kirousta ole enää oleva. Ja Jumalan ja Karitsan valtaistuin on siellä oleva, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä. ja näkevät hänen kasvonsa, ja hänen nimensä on heidän otsissansa”(Ilmk.22:3-4).

Juhani Karvinen


Autuaita ovat rauhan tekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman.

Jeesus julistaa vuorisaarnassa autuaiksi rauhantekijät. Vanha selitysraamattu vuodelta 1872 sanoo näin: ”Tämä on yhdistettävä jakeen viisi kanssa, sillä hiljaiset (lempeät, kärsivälliset ja sävyisät) rakastavat rauhaa, ja joilla itsellään on Jumalan rauha, ne myös levittävät rauhaa ympärilleen.” On huomattavaa että Rauhan tekemistä on kahden tasoista, rauhan säilyttäminen ja ristiriitojen sovittelu. Ensin mainittu on tavoiteltavinta. Salomo sanookin: ”Aloittaa tora on päästää vedet valloilleen; herkeä, ennen kuin riita syttyy”(Sananl. 17:14). Paavali oli nuorena kiistanhaluinen ja aiheutti häiriön seurakunta rauhalle Jerusalemissa: ”Kun veljet sen huomasivat, veivät he hänet Kesareaan ja lähettivät hänet sieltä Tarsoon. Niin oli nyt seurakunnalla koko Juudeassa ja Galileassa ja Samariassa rauha.”(Apt.9: 31).

Jos riitatilanne kuitenkin syntyy, on sitä tuskin voi ratkaista heti ja helposti. Riidan alkuvaiheessa molemmat osapuolet ovat niin oikeassa, että heihin ei voi vaikuttaa. Salomo toteaakin: ”Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla” (Saarn. 3:8). On viisautta ymmärtää milloin osapuolet ovat valmiita sovintoon. On rauhan tekemisen aika. Rauha syntyy tavallisesti siten, että kumpaakaan osapuolta ei häpäistä ja he säilyttävät kasvonsa.

Nykyään käytetään riitojen ratkaisemisesta termiä sovittelu. Valtakunnan sovittelija Minna Helle kertoo kokemuksestaan, että sopu syntyy yleensä silloin kun löydetään yhteinen etu. Alkuun osapuolet voivat olla jumiutunet epäolennaisiin kysymyksiin. He voivat riidellä esimerkiksi siitä, kumman osapuolen syytä kiista on. Vanha sananlasku kuitenkin sanoo: ” ei rauhaa riidalla rakenneta”. Sovittelijan taitoa on nähdä olennainen ja saada osapuolet ymmärtämään ja hyväksymään sen.

Uudessa Testamentissa esiintyy nimitys Rauhan Jumala neljä kertaa. Koska Jumala on Rauhan Jumala, on johdonmukaista kutsua rauhantekijöitä Hänen lapsikseen. Yksimielisyys ja sopuisuus mainitaankin ehtona Rauhan Jumalan läsnäololle: ”Lopuksi, veljet, iloitkaa, tulkaa täydellisiksi, ottakaa vastaan kehotuksia, olkaa yhtä mieltä, eläkää sovussa, niin rakkauden ja rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne” (2 Kor. 13:11). Filippiläiskirjeessä Paavali yhdistää Jumalan läsnäolon sävyisään luonteenlaatuun: ” Ja vielä, veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa; mitä myös olette oppineet ja saaneet ja minulta kuulleet ja minussa nähneet, sitä tehkää, niin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne” (Fil. 4:8-9).

Juhani Karvinen


Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta.

Jeesus julistaa vainotut autuaiksi. Vaino on väkivaltaista käytöstä toisinajattelevia kohtaan ja se voi olla fyysistä tai henkistä laatua. Tämä oli totta alkuseurakunnan aikana. Sana vaino on Uudessa Testamentissa yhdeksän kertaa ja vastaava verbi 28 kertaa. Alkava kristillinen seurakunta oli alkuun kaiken kansan suosiossa. Tämä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Diakoni Stefanut kivitettiin kuoliaaksi. Hän sai kuollessaan katsella taivaallista näkyä ja siirtyi vainoojiaan siunaten pois tästä ajasta. Tämän tapahtuman jälkeen Saulus, josta myöhemmin tuli Paavali, synnytti ankaran vainon seurakuntaa kohtaan. Myöhemmin Paavali kirjoittaa kirjeissään monta kertaa siitä, kuinka hän itse on joutunut vainotuksi, pääasiassa juutalaisten taholta. Paavalin mukaan kristityllä onkin vainoja odotettavissa: ”Mimmoisia vainoja olenkaan kärsinyt, ja kaikista Herra on minut pelastanut! Ja kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi”(2 Tim. 3:11-12). Vaino ei perimmiltään kohdistu kristittyyn vaan hänessä asuvaan Kristukseen. Kun Saulus kohtasi kirkastetun Herran, hän ei tiennyt mistä oli kysymys: ”Niin minä sanoin: ’Kuka olet, herra?’ Ja Herra sanoi: ’Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat” (Apt. 9:15).

Tämä ei koske jokaista kristittyä henkilökohtaisesti, mutta yleisellä tasolla se pitää paikkansa. Kristityn vakaumus ei käy aina yksiin yleisen ajattelutavan kanssa ja kun hän tuo esille mielipiteensä, se ei ole kaikkien mieleen. Tästä seuraa nykyään länsimaissa usein median halventavat lausunnot vakaumuksessaan pysyviä kristittyjä kohtaan. Vaino voi tuntua liian voimakkaalta ilmaisulta, mutta kyse on henkisestä halventamisesta ja painostuksesta.

Vainoajat ovat tavallisesti joko poliittisia tai uskonnollisia tahoja. Muinainen Rooma vainosi kristittyjä noin 300 vuoden ajan. Vainojen syynä oli kristittyjen kieltäytyminen uhraamasta keisarin geniukselle: ” Keisarin genius oli ylin valtakunnan suojelushengistä. Palvonnasta kieltäytyminen oli rinnastettavissa maanpetokseen.”(verkkopolku.net). On surullista havaita kuinka usein itse vainottuina olleet ja siitä selvinneet myöhemmin alkavat vainota toisia. Tämä muutos tapahtui valitettavasti myös kristityissä.

Jeesus puhuu myöhemmin vuorisaarnassa kristityistä suolana ja valona. Jos näitä kuitenkin käytetään liikaa, sitä ei voi kestää ja sellainen käytös joutuu syystäkin moitituksi, jopa vainotuksi. Suolaa ei käytetä ruuassa kourakaupalla eikä lähestyvää ajoneuvoa kohdata pitkillä valoilla ajaen. Vanhurskauden puoltajien tulee olla ymmärtäväisiä käytöksessään: ”Mutta vältä tyhmiä ja taitamattomia väittelyjä, sillä tiedäthän, että ne synnyttävät riitoja. Mutta Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan hänen tulee olla lempeä kaikkia kohtaan, kyetä opettamaan ja pahaa kärsimään; hänen tulee sävyisästi ojentaa vastustelijoita; ehkäpä Jumala antaa heille mielenmuutoksen, niin että tulevat tuntemaan totuuden” (2 Tim. 2:23-25).

Juhani Karvinen


Silmät ovat ruumiin lamppu

Jeesus puhuu vuorisaarnassa vertauksen ihmisen silmästä: ” Silmä on ruumiin lamppu. Jos siis silmäsi on terve, niin koko sinun ruumiisi on valaistu. Mutta jos silmäsi on viallinen, niin koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!” (Mat.6:22-23). Nämä jakeet kuuluvat opetusjaksoon joka alkaa jakeesta 19 ja jatkuu jakeeseen 34. Kyse on siitä, mikä on ihmisen turva, Jumala vai mammona. Jeesus puhui silmästä, me puhuisimme tässä yhteydessä sydämestä.

Jeesus tarkoittaa tässä silmällä jotakin syvällisempää kuin on fyysinen elimemme. Kyse on asenteista ja periaatteista, joiden kautta me tulkitsemme kokemaamme ja näkemäämme ja jotka ohjaavat valintojamme.

Silmät eivät yksin muodosta näköaistimustamme. Ne välittävät viestejä aivoille, jotka muodostavat kuvan havainnosta. Tästä johtuu, että eri ihmiset näkevät samassa kuvassa tai tapahtumassa eri asioita. Yksinkertaistaen voi sanoa, että punaisia silmälasin linssejä käyttävä näkee kaiken punaisena ja sinisen käyttäjä sinisenä. Jeesus tarkoittaa sitä, että mammonaan rakastunut näkee ja kokee kaiken mammonan kautta. Jos omaisuutta on, kaikki on hyvin. Jos sitä ei ole, kaikki on hukassa. Jumalaan rakastunut näkee kaiken Jumalan kautta, toisin sanoen hän näkee Jumalan mahdollisuudet ja on levollinen. Jeesuksen vertauksen terve silmä on tämä viimeksi mainittu.

Laodikean seurakunnan silmä oli sairas. Se oli varakasta joukkoa, joka näki maailman tästä asemasta käsin. Jumalan avulle tuskin oli tilaa tässä itsetyytyväisessä joukossa. Jeesus joutui lähettämään Laodikeaan tylyt terveiset: ”Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit” (Ilm. 3:18). Heikkonäköisyys ei ollut vain Laodikean ongelma. Paavali rukoili Efesolaiskirjeen lukijoiden puolesta, että Jumala: ”valaisisi teidän sydämenne silmät, että tietäisitte, mikä on se toivo, johon hän on teidät kutsunut, kuinka suuri hänen perintönsä kirkkaus hänen pyhissään (Ef. 1:18).

Matteuksen kuudennen luvun loppuosa kehottaa katselemaan kukkia ja lintuja ja oppimaan niistä jotakin arvokasta. Kaikella on luomakunnassa oma ekologinen lokeronsa, jossa se elää ja jossa sen tarpeet tulevat täytetyiksi. Ellei ihminen olisi järkyttänyt luonnon tasapainoa, kaikki toimisi kuin hyvin valmistetun kellon koneisto.

Luomakunnan havainnoiminen voi tuntua yksinkertaiselta asialta, mutta kun ihmisen sydän on raskautettu monilla huolilla, masennuksella ja ahdistuksilla, hänen katseensa kääntyy sisäänpäin. Hänen on vaikea nähdä mitään muuta kuin omat synkeytensä. Luonto on hyvä lääkäri tässäkin asiassa. Se rauhoittaa ihmisen raskautettua mieltä ja kun hän alkaa taas kuulla lintujen laulun, nähdä kukkien kauneuden ja tuntea niiden tuoksun, hänen on taas hyvä olla.

Juhani Karvinen


Fariseuksen sokea piste

Meillä kaikilla on silmässä sokea piste. Näköhermon päässä ei ole näkösoluja, joten sillä kohtaa emme näe. Normaalisti sokea piste on pieni ja kämmenen kokoinen alue näkökentässä on valtava” (Lääkäri Risto Laitinen Internetin omalääkäri palsta). Psykologisessa kielenkäytössä sokealla pisteellä tarkoitetaan ihmisen itselleen tunnistamatonta minää. Jeesus puhui vuorisaarnassa vioittuneesta silmästä, jolla hän tarkoitti viimeksi mainittua itselleen tuntematonta sokeaa pistettä.

Jeesus sanoo: ” Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: ’Annas, minä otan rikan silmästäsi’, ja katso, malka on omassa silmässäsi? Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä (Mat. 7:3-5). Osalla kuulijoista oli hirteen verrattava sokea piste, josta he eivät olleet tietoisia. Tämän takia heidän oikeudentajunsa oli vääristynyt.

Jeesus osoittaa kuulijoilleen suoran kysymyksen, kuinka näet rikan…? Hän halusi saada kuulijansa itse ajattelemaan tilaansa Jumalan edessä. Jeesus sanoo että kysymys on ulkokultaisesta, joka on kärkäs neuvomaan toisia, mutta ei näe omia vikojaan: ”Annas kun minä…” Fariseukset olivat tuon ajan ulkokultaisuuden edustajia. He näkivät toisten virheet, eivät omiaan. Heillä oli tapana tuomita raskaasti kansaa joka ei kuulunut heidän joukkoonsa. He sanoivat että tavallinen kansa oli kirottu.

Jeesus paljasti Fariseusten oikean luonteen. Hän sanoi: ”Tuomioksi minä olen tullut tähän maailmaan, että ne, jotka eivät näe, näkisivät, ja ne, jotka näkevät, tulisivat sokeiksi”. Ja muutamat fariseukset, jotka olivat siinä häntä lähellä, kuulivat tämän ja sanoivat hänelle: ”Olemmeko mekin sokeat?” Jeesus sanoi heille: ”Jos te olisitte sokeat, ei teillä olisi syntiä; mutta nyt te sanotte: ’Me näemme’; sen tähden teidän syntinne pysyy” (Joh. 9:39–41). Omissa silmissään fariseukset olivat muita ihmisiä hurskaampia. Luuloteltu näkökyky ja oikeassa oleminen esti heitä parannuksen teosta.

Inhimilliseen vajavuuteen kuuluu myös se, että ihminen halveksii itseään. Sokea piste estää heitä näkemästä itseään arvokkaana ja ainoalaatuisena ihmisenä. Hän syyllistää itsensä toistenkin virheistä. Lapsuudessa rikottu ihminen on kadottanut itsekunnioituksensa ja terveen näkökykynsä ihmisyyteen. Hänestä tulee helposti hyväksikäytetty.

Paavalilla oli terve käsitys itsestä ja toisista. Hän opetti tervettä itsetuntoa: ” minä sanon teille jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää, kuin ajatella sopii, vaan ajatella kohtuullisesti, sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on kullekin suonut” (Room. 12:3.) Kohtuullisuus tarkoittaa sekä omien puutteiden että vahvuuksien tunnistamista ja tunnustamista ja sen mukaista suhdetta itseen ja toiseen. Suomalainen sananlasku sanoo: Arvoa oma osasi, anna arvo toisellekin. Meillä on kyllä oikeus neuvoa lähimäistämme tarvittaessa, mutta on muistettava myös ottaa itse vastaan neuvoja toiselta. Loppujen lopuksi, meidän kuitenkin on tehtävä Jumalalle tili itsestämme.

Juhani Karvinen


Jumala on turvakallio

Kun raamatun äärellä puhutaan kalliosta, mieleen tulee tavallisesti Jeesuksen kertomus miehestä, joka rakensi talonsa kalliolle. Tavallisimmin, varsinkin Vanhassa Testamentissa, puhutaan kuitenkin kalliosta toisessa merkityksessä. Esimerkiksi psalmeissa kallio on mainittu 30 kertaa, joista tarkoitetaan turvakalliota 17 kertaa. Turvakalliosta puhutaan useimmin Daavidin psalmeissa. Tähän on tietty syy. Paetessaan Saulia Daavid oleskeli miehineen Juudean erämaassa, joka on kallioista ja kuivaa seutua. Koska Daavidin henki oli silloin aina uhattuna, hänen tuli pitää mielessä turvallisuusnäkökohdat. Kyliä ympäröivät maastot olivat tuttuja jo paimen ajoilta ja hän oivalsi, että kalliot tarjosivat hyvän turvapaikan vainotulle. Teologian tohtori ja arkeologi Saarisalo kirjoittaa raamatun sanakirjassaan kallioista: ”Kalliot luolineen ja helposti puolustettavine huippuineen olivat suosittuja pakopaikkoja.”Arabian kielen ja islamilaisen kulttuurin professori Palva kirjoittaa omassa raamatun tietosanastossaan samasta asiasta: ”Puolustusnäkökohdat pakottivat useimmiten perustamaan kaupungit kukkuloille. Missä muurit eivät antaneet turvaa, siellä oli parasta hankkiutua puolustusasemiin tai piiloon jyrkille kallioille.”

Kun Saul sitten kuoli, Daavid kirjoitti kiitoslaulun Jumalalle. Siinä sanotaan muun muassa: ” Herra, minun kallioni, linnani ja pelastajani, minun Jumalani, vuoreni, jonka turviin minä pakenen, minun kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni” (Ps.18: 3). Kun Daavid halusi ilmaista jotakin, johon voi luottaa hädässä, hän käytti ilmaisua kallio, tai turvakallio. Siitä tuli Jumalan vertauskuva. Jumala on näin muun muassa kallio, linna, vuori, ja varustus.

Psalmi 31 on kirjoitettu suuressa ahdistuksessa. Daavid tunsi olevansa syntinen, ihmisten hylkäämä ja henkeä uhkaavien salajuonien uhri. Ihmisten mielestä hän oli jo kuin kuollut ja unohdettu. Ei ole ihme että Daavid rukoilee: ”Kallista korvasi minun puoleeni, riennä, pelasta minut. Ole minulle turvakallio, vuorilinna, johon minut pelastat. Sillä sinä olet minun kallioni ja linnani” (Ps. 31:3-4).

Joskus tilanne voi olla niin vaikea, että rukoilija ei tunne kykenevänsä pääsemään turvakalliolle. Hän on avuton ja heikko. Daavid oli tällaisessa tilanteessa, mutta hän turvasi silti Jumalaan: ”Maan ääristä minä sinua huudan, kun sydämeni nääntyy. Saata minut kalliolle, joka on minulle liian korkea. Sillä sinä olet minun turvapaikkani, vahva torni vihollista vastaan”(Ps. 61:3-4). Itsessään avuton ihminen voi tuntea kuinka hänet nostetaan: ” Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli minun huutoni. Ja hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni” (Ps. 40:2-3).

Sana ”harras” esiintyy usein rukoilemisen yhteydessä ja tarkoittaa tässä yhteydessä kärsivällistä. Daavid oli kokenut olevansa upottavassa hetteikössä, jossa ei ollut varmaa jalansijaa. Kallio, johon Jumala hänet nosti, on vastakohta mudalle. Se on jotakin varmaa, joka ei petä. Sellainen on Jumala laupeudessaan ihmislapsia kohtaan. Jumala teki jotakin ihmeellistä hädässä olevalle lapselleen. Suuri, valtaistuimella istuva maan ja taivaan Herra kumartui rukoilijan puoleen ja nosti hänet kalliolle. Ei ole ihme, että valitukset vaihtuivat Jumalan ylistykseksi. Turvakalliolla on hyvä olla.

Juhani Karvinen


Kärsivä mies

Daavid tunnetaan yleisesti hänen kirjoittamistaan kiitospsalmeista. Samoissa psalmeissa saattaa kuitenkin olla syvää kerrontaa kirjoittajan elämän kärsimyksistä. Kiitollisuus kumpuaa Jumalan avusta vaivatulle miehelle.

Daavidin historia kerrotaan kolmelta eri kannalta raamatussa. Ensimmäinen Aikakirja kertoo lyhennelmän Daavidin historiasta tuoden esille pääasiassa tämän hyvät puolet. Samuelin kirjat ja Ensimmäisen Kuningastenkirjan alku kertovat laajemmin hänen kohtaloistaan, myös Daavidin heikkouksista, muun muassa synnin Batseban kanssa ja tämän miehen murhan. Psalmit ovat Daavidin itsensä kirjoittamia ja sisältävät paljon muualla mainitsematonta, osittain hyvinkin dramaattista aineistoa Daavidin kokemuksesta ja tunteesta ihmisenä.

Psalmi 38 on raskautetun ja sairaan ihmisen valitusta Jumalan edessä. Se muistuttaa monilta osiltaan Jobin kirjaa. Daavi kokee ettei hänen lihassaan ole tervettä paikkaa, haavat haisevat ja märkivät, ystävät ja omaiset karttavat häntä, yksin Jumala on kärsivän Daavidin turva. Jotkut juutalaiset tutkijat arvelevat että Daavidilla oli spitaali, joka kuitenkin parantui myöhemmin. Kysymys saattoi olla myös spitaalin epäilystä, jolloin sairas eristettiin määräajaksi taudinkuvan varmistamiseksi. Tämä oli yleinen käytäntö spitaalin levinneisyys alueilla. Tällaiset sairaat tai siitä epäillyt elivät eristyksessä tarttumavaaran takia.

Ei voida varmistaa oliko Daavid sairas vai puhuiko hän vertauskuvin synneistään. Joka tapauksessa hän tunsi olevansa yksin ja hyljätty. Daavidin vihamiehet puhuivat turmion puheita sairaasta miehestä, mutta Daavid oli vaiti. Hän uskoi ja odotti Jumalan apua kohdalleen: ”Riennä avukseni, Herra, minun pelastukseni” (Ps. 38:23).

Psalmi 41 puhuu mahdollisesti samasta sairaudesta kuin Psalmi 38:” Viholliseni toivovat minulle pahaa: ”Kunpa hän pian kuolisi, kunpa hänen nimensäkin unohtuisi!” Jos joku tulee minua katsomaan, hän puhuu tyhjänpäiväisiä. Hän tarkkailee minua ilkein ajatuksin, lähtee pois ja ryhtyy heti parjaamaan. Vihamieheni punovat juonia minua vastaan ja kuiskuttelevat keskenään: ”Häneen on iskenyt kalman koura, ei hän siltä sijaltaan enää nouse!” Vieläpä ystäväni, johon luotin ja joka söi minun pöydässäni, kääntyy kopeasti minua vastaan” (Uusi kirkkoraamattu Ps. 41:6–10).

Daavid säilyttää luottamuksensa Jumalaan kaiken keskellä. Hän päättää runonsa luottavaisin mielin: ”Ole sinä, Herra, minulle armollinen, nosta minut jalkeille, niin minä annan heille, mitä he ovat ansainneet. Kun viholliseni eivät saa minusta voittoa, minä tiedän, että sinä rakastat minua. Sinä tuet minua, koska olen nuhteeton, sinä annat minun aina olla lähelläsi. Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen! Aamen” (Ps. 41:11–14).

Daavidin ehkä kuuluisin laulu, joka lienee kirjoitettu hänen vanhuudessaan, kuvaa seestyneen mielen summaa elämän kokemuksista. Vanha mies palaa ajatuksissaan nuoruuden paimenvuosiin. Nyt hän on itse vanha ja väsynyt lammas, jota Herra paimentaa: ”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani…” (Ps. 23:4).

Juhani Karvinen


Kun ystävä pettää

Daavidin Psalmit ovat muistelmateos eletystä elämästä. Hämmästyttävän usein niissä puhutaan petoksesta ja petollisuudesta. Kun Daavidin Psalmeja on 73, tämä aihe löytyy 21 psalmissa. Petollisuus Daavidin kirjoituksissa liikkuu useimmiten yleisellä tasolla. Tämä johtuu siitä, että kuningas oli samalla kansan ylin tuomioistuin ja Daavid joutui usein käsittelemään valituksia, jotka liittyivät petostapauksiin. Daavid itse joutui petetyksi pääasiassa silloin kun Saul vainosi häntä. Daavid pakeni aluksi telttapyhäkköön Noobiin, joka sijaitsi Jerusalemin pohjoispuolella Bejaminin alueella. Kun edomilainen Doeg antoi hänet ilmi, Daavid kirjoittaa Psalmin 52 petollisuudesta. Kun Daavid oli miehineen Saulia paossa erämaassa, antoivat läheisten kylien asukkaat, joihin Daavid luotti, hänet ilmi. Nyt Daavid kirjoitti Psalmin 57. Suurimman tuskan Daavid kuitenkin tunsi, kun hänen neuvoantajansa Ahitofel petti hänet ja meni Absalomin puolelle. Nyt syntyi Psalmi 55.

Daavid eli Vanhan Liiton aikana jolloin lakina oli ”silmä silmästä ja hammas hampaasta”. Tämä näkyy hänen psalmeissaan. Koston periaate on muuttunut Uudessa Liitossa: ” Älkää itse kostako, rakkaani… Vaan ”jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä… ”Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä” (Room. 12:19–21). Anteeksiantaminen ei tarkoita aina luottamuksen paluuta pettäjään. Vaikka hänelle on annettu anteeksi, hänen tulee itse elämällään hankkia takaisin menetetty luottamus. Sananlasku sanoo: ”Anteeksi saadaan, luottamus hankitaan”.

Petetty on haavoittunut ihminen. Hän joutuu helposti kielteisten tunteiden labyrinttiin, josta ei löydä ulospääsyä. Hän odottaa pettäjältä hyvitystä, mutta muutosta ei tule odottaa toiselta, sillä olemme vastuussa vain itsestämme Jumalan edessä. Toinen tekee omat tilinsä ja on vastuussa omista teoistaan. Vapautuakseen kielteisyyden kehästä petetty voi esimerkiksi käydä mielessään läpi kaikki mistä tuntee olevansa katkeralla mielellä. Hän voi kirjoittaa mieleen tulleet asiat paperille ja kun aika on kypsä antaa anteeksi, repiä ja polttaa paperin. Tämä on mahdollisuus vapautua omasta tuskasta ja jatkaa elämää onnellisena ihmisenä Jumalan ja ihmisten edessä.

Kuinka Daavid menetteli joutuessaan petetyksi? Hän säilytti mielenmalttinsa ja luottamuksensa Jumalaan:” Mutta minä olen kuin viheriöitsevä öljypuu Jumalan huoneessa, minä turvaan Jumalan armoon aina ja iankaikkisesti” (Ps. 52:10). Minä turvaan sinun siipiesi suojaan, kunnes onnettomuudet ovat ohitse. Minä huudan Jumalaa, Korkeinta, avukseni, Jumalaa, joka vie minun asiani päätökseen” (Ps.57:2-3). ”Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen, ei hän salli vanhurskaan ikinä horjua” (Ps. 55:23).

Juhani Karvinen


Daavidin surullinen perhe-elämä

Daavidin perhe-elämä koki monia vastoinkäymisiä, jotka muistuttavat monissa suhteissa nykyisiä ongelmia parisuhteessa. Daavid solmi rakkausavioliiton Kuningas Saulin tyttären Miikalin kanssa. Kun Daavidin appi sekaantui Daavidin elämään ja alkoi vainota tätä, Daavid joutui pakenemaan kotoaan. Seurauksena oli avioero. Saul antoi Miikalin tässä vaiheessa toiselle miehelle. Appeaan paossa oleva Daavid solmi myös uuden avioliiton. Saulin kuoltua, tultuaan kuninkaaksi, hän otti mielivaltaisesti Miikalin pois uudelta mieheltään ja uudisti avioliittonsa, mutta siitä tuli lapseton ja vailla rakkautta.

Myöhemmin Daavidilla oli useita vaimoja joille syntyi lapsia. Lasten välille syntyi myöhemmin vallanperimysriitoja. Vanhin poika Amnon, joka olisi tavan mukaan ollut seuraava kuningas, teki väkivaltaa sisarpuolelleen, velipuolellensa Absalomin sisarelle. Lain mukaan Amnon olisi pitänyt poistaa kansasta, mutta Daavid ei kuitenkaan tätä tehnyt. Absalon halusi hyvityksen sisarensa kaltoinkohtelusta ja surmautti Amnonin. Absalom oli myös äitinsä puolelta kuninkaallista sukua ja tässä vaiheessa hän pakeni isoisänsä luo tämän hoviin Gesuriin. Palattuaan Jerusalemiin, Absalom alkoi rakennella polkua kuninkaaksi vanhenevan Daavidin tilalle. Tästä seurasi Absalomin kapina ja tuho. Daavid tunteet Absalomia kohtaan olivat ristiriitaiset ja tämän kuoltua kapinansa lopuksi, Daavid järkyttyi siitä syvästi.

Daavidilla oli lähellään henkivartiosto. Ahitofelin, Daavidin neuvonantajan poika Eliam kuului tähän joukkoon, samoin heettiläinen Uuria, joka avioitui Eliamin tyttären Batseban kanssa. Henkivartijat asuivat perheineen palatsialueella. Eliamin ja Uurian ollessa sodassa, Daavid näki alastoman Batseban kylpemässä, tuotti tämän palatsiin ja makasi hänen kanssaan. Seurauksena oli Batseban raskaus ja asian salaamiseksi teetetty Uurian murha. Tämän jälkeen Batseba jäi pysyvästi asumaan Daavidin luo tämän vaimona. Aviorikoksesta syntynyt lapsi kuoli. Nyt Daavid katui syvästi tekoaan ja uudistui jumalasuhteessaan. Myöhemmin Daavidille ja Batseballe syntyi poika, joka sai nimekseen Salomo.

Daavidin vanhetessa vallanperimys järjestyksessä ensimmäisenä ollut Adonia pyrki kuninkaaksi omavaltaisesti. Daavid asetti kuitenkin seuraajakseen Salomon, joka oli Batseban poka. Daavidin ja Batseban kohtalot kietoutuivat yhteen vallitsevan lain vastaisesti. Daavid kuitenkin rakasti Batsebaa ja oli luvannut tälle asettaa Salomon seuraajakseen. Tämän kaiken inhimillisen sekavuuden keskellä toimi kuitenkin Jumalan käsi. Salomosta oli tuleva yksi Jeesuksen kantaisistä.

Absalomin kapinaan liittynyt Ahitofel oli Batseban isoisä. Hän ei koskaan voinut antaa anteeksi Uurian surmaa. Hän odotti kärsivällisesti aikaansa toimia ja teeskenteli vuosikausia ystävyyttä Daavidin kanssa. Absalomin noustessa isäänsä vastaan Ahitofel luuli koston ajan tulleen. Kun kapina epäonnistui, Ahitofel surmasi itsensä. Batseban isä Eliam pysyi lojaalina Daavidille tämän elämän loppuun saakka. Hänen nimensä on ikuistettu Daavidin urhojen luettelossa.

Daavidin perhe-elämä oli täynnä murhenäytelmiä. Työnsä tähden hän laiminlöi jatkuvasti perhettään. Raamattu kuitenkin sanoo että hän oli Jumalan sydämen mukainen mies. Tämä on mahdollista siten, että virheistään huolimatta hän oli nöyrä katumaan ja pyytämään anteeksi. Ps. 51 on hyvä esimerkki tästä. Meillä kaikilla on toivoa.

Juhani Karvinen


Onnellinen ihminen

Onnellisuus kuuluu ihmisen perustarpeisiin jota ihminen tarvitsee ja johon on oikeus pyrkiä. Tässä tarkoituksessa on kehitetty onnellisuusharjoituksia jotka voivat auttaa sen saavuttamisessa. Kokemuksen mukaan onnellisuusharjoituksista ylivoimaisesti tehokkain on kiitollisuuden opettelu. Kiitollisuutta opetellaan määrätietoisesti ohjaamalla ajatukset asioihin joista on syytä olla kiitollinen. Aluksi se tuntuu teennäiseltä, mutta siihen oppii ja myönteisestä ajattelusta tulee hyvä tapa.

Daavid joutui harjoittelemaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan jossakin elämänvaiheessa. Hän komensi sieluaan: ”Kiitä Herraa, minun sieluni”. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Daavid komensi uudelleen itseään: ”Kiitä Herraa, minun sieluni”. Nyt alkoi mieleen virrata kiitollisuuden aiheita pitkä liuta. Tämä on luettavissa psalmissa 103.

Suomalainen onnellisuus on tutkimuksen mukaan tyytyväisyyttä ja elämän tasapainoa. Tasapaino saavutetaan yleensä silloin kun elämäntilanne ja arvot ovat tasapainossa keskenään. Arvoilla tarkoitetaan sitä, mitä pidämme tärkeänä. Se on ydinuskomus elämän tavoitteista.

Ihminen ei aina ja kaikissa olosuhteissa voi saavuttaa kaikkea mitä haluaa. Elämä tuo mukanaan usein epämiellyttäviä yllätyksiä. Tästä huolimatta ihminen voi olla onnellinen, tasapainoinen ja tyytyväinen. Miten tämä on mahdollista?

Paavali sanoi olevansa onnellinen mies. Kun ajattelee hänen elämänkertaansa, niin siinä on paljon sellaista, joka voisi tehdä elämästä katkeran ja onnettoman. Paavalin onnen salaisuus oli siinä, että hänen arvonsa olivat taivaallisissa, jotka pysyvät aina elämän vaihteluista huolimatta. Maalliset asiat ovat kyllä monet välttämättömiä, mutta Paavali oli asennoitunut olemaan tyytyväinen sekä puutteessa että vauraudessa. Tällainen joustavuus antaa pelitilaa elämälle. Tuntien inhimillisen heikkouden suhteessa maallisiin arvoihin sopinee ohjeeksi Raamatun rukous: ” Älä köyhyyttä, älä rikkautta minulle anna; anna minulle ravinnoksi määräosani leipää, etten kylläisenä tulisi kieltäjäksi ja sanoisi: ”Kuka on Herra?” ja etten köyhtyneenä varastaisi ja rikkoisi Jumalani nimeä vastaan (Sananl.30:8-9). Loppujen lopuksi asia on niin, että tyhjin käsin tulimme tähän maailmaan ja tyhjin käsin täältä lähdemme.

Paavali kirjoittaa: ”suuri voitto onkin tyytyväisyys yhdessä jumalisuuden kanssa” (1 Tim. 6:6-11). Jumalisuus on saanut yleisessä kielenkäytössä kielteisen merkityksen. Raamatun mukaan kyse on kuitenkin arvokkaasta ja myönteisestä asiasta. Esimerkiksi vanha Simeon, joka siunasi Jeesuksen perheen temppelissä, oli hurskas ja jumalinen mies (Luuk. 2:25-35).

Suuri osa suomalaisista lottoaa ja heidän haaveissaan siintää suuri voitto, joka innoittaa yrittämään yhä uudelleen jatkuvista pettymyksistä huolimatta. Jumalan ihminen voi yhtyä Paavalin periaatteisiin. Suuri voitto on tyytyväisyys… Sairaana tai terveenä, ilossa tai surussa, köyhänä tai rikkaana.

Juhani Karvinen


Matalassa ja korkeassa äänialassa

Psalmit ovat Vanhan Testamentin virsikirja. Joissakin niistä on annettu lauluohje seurakunnalle. Psalmeissa 6 ja 12. kehotetaan laulamaan ”matalassa äänialassa”. Molemmissa tuodaan esille inhimillinen kärsimys ja koettu fyysinen tai henkinen väkivalta ja ne ovat Daavidin kirjoittamia. Psalmi kuusi on kirjoitettu omasta kokemuksesta, ilmeisesti silloin, kun Saul vainosi hänen henkeään. Raamatun historiallisissa kirjoissa puhutaan näistä tapahtumista ja psalmeissa Daavid kirjoittaa siitä, miltä hänestä tuntui ollessaan alituisessa hengenvaarassa. Pakomatkallaan Daavid tunsi olevansa näännyksissä, pelästynyt ja uupunut. Ei ole ihme, että hän itki joka yö vuoteensa märäksi. Hänen täytyi ilmeisesti olla johtamiensa miesten edessä rohkea, etteivät nämäkin masentuisi, mutta öisin tunteet saivat vallan ja Daavid antoi kyynelten vuotaa. Ei ole ihme, että tämä laulu laulettiin matalassa äänialassa. Nykykielellä tämä musiikkitermi tarkoittaa alttoa tai bassoa.

Toinen bassolaulu on psalmi 12. Se on ilmeisesti kirjoitettu Daavidin kuninkuusaikana, jolloin hän oli kansan ylimpänä tuomarina. Daavid masentui nähdessään kuinka paljon kansassa oli petollisuutta ja heikompien hyväksikäyttöä. Hurskaat olivat hävinneet ja uskollisuus poissa. Liukkaat huulet ja kaksimieliset sydämet olivat saaneet vallan. Ei ihme että tämäkin laulu tuli veisata matalassa äänialassa.

Psalmi 46 lauletaan korkeassa äänialassa. Se on koorahilaisten kirjoittama ylistyslaulu Jumalan kunniaksi. Nyt puhutaan suuresta ja rakastavasta Jumalasta. Hän on turva, ilon lähde, linna ja korkea kansojen keskellä. Hän lopettaa sodat, särkee jousen, taittaa keihään ja polttaa sotavaunut tulessa.

Klassisessa oopperassa on pääosat kirjoitettu yleensä korkeille äänille, sopraanoille ja tenoreille. Ihminen haluaisikin tavallisesti laulaa, vertauskuvallisesti sanoen, kovaa ja korkealta. Se ei ole kuitenkaan reaalielämässä mahdollista. Körttijohtaja Paavo ruotsalaisen elämästä on kirjoitettu ooppera nimeltä ”viimeiset kiusaukset”. Siinä pääosa on bassolla. Se lauletaan ”matalassa äänialassa”.

Vanhan Liiton temppelipalveluksessa toimi kuoro, jossa oli myös soittimia. Siellä oli Daavidin aikana vaskikymbaaleja, harppuja ja kanteleita. Harput soittivat korkeassa ja kanteleet matalassa äänialassa. Näin saatiin aikaan harmoninen kokonaisuus. Näin on vertauskuvallisesti kaikkina aikoina ihmistenkin joukossa. Elämään mahtuu matalia ja korkeita äänialoja. Seurakunnan kokonaisuudessa soivat samaan aikaan harput ja kanteleet, korkeat ja matalat äänet, ilo ja itku. Näin syntyy elämän rikkaus, jossa kaikille on tilaa omalla paikallaan, oman elämäntilanteensa mukaisesti.

Juhani Karvinen


Verkon vanki

Verkkoja on käytetty vuosituhansien aikana kalastuksessa ja metsästyksessä. Ne valmistettiin silloin niinestä. Niini on puun nilasta saatavaa kuitua. Sitä voidaan tehdä ainakin metsälehmuksesta eli niinipuusta sekä joistakin palmuista.Ne ovat pyydyksiä, joihin saalis joutuu huomaamattaan ja jää siihen kiinni. Daavid näki pyyntiverkkoja oleskellessaan erämaassa Saulia paossa. Niillä pyydystettiin esimerkiksi kauriita.

Hän käyttää verkkoa vertauksena omista kokemuksistaan viidessä psalmissa. Kokemus tiivistyy lauseeseen: ” Minun silmäni katsovat alati Herraan, sillä hän päästää minun jalkani verkosta” (25:15). Hän oli nähnyt pyyntiverkkoon sotkeutuneita eläimiä ja tiesi etteivät ne päässeet irti ilman ulkopuolista apua. Mitä enemmän ne yrittivät, sitä enemmän ne sotkeutuivat verkkoon. Psalmin sanonta kertoo Daavidin luottamuksesta Herran apuun ja uskosta siihen, että hänet tullaan vapauttamaan verkosta, johon hän on kietoutunut.

Verkko on kuvaus sisäisistä kärsimyksistä, ahdistuksesta ja masennuksesta, jotka tulevat yllättäen ja joista on vaikea päästä irti. Tavallisesti sielun kivuissa kamppailevan ihmisen koko huomio kiinnittyy itseen ja omiin vaivoihin, vaikka elämässä on paljon muutakin. Masennus on niin kuin linssi, joka suurentaa vaikeudet ja pienentää positiivisuuden ja elämän kauneuden.

Daavid oli pannut merkille yhtäläisyyden oman ahdistuksensa ja verkossa olevan eläimen välillä. Hän oli oivaltanut että ainoa keino verkosta vapautumiseksi oli ulkopuolinen apu. Tämän vuoksi hän kirjoittaakin kiinnittävänsä katseensa Häneen, joka voi auttaa, Jumalaan.

Nykyään sielunhoitoa on saatavana monelta eri taholta. Tällä alalla toimivat ammattimaisesti koulutetut terapeutit, psykologit ja psykiatrit. Nykyään terapeuttinen ote on siirtynyt ongelmien, eli verkkojen, analysoinnista ratkaisujen pohtimiseen. Päähuomio kiinnitetään siihen hyvään, joka on vielä jäljellä ja vahvistetaan sitä. Kristillisessä sielunhoidossa otetaan lisäksi huomioon Jumala, joka haluaa ja voi auttaa lastaan. Tämän Daavid halusikin sanoa. Hän oli havainnut että rauhoittuminen ja Jumalaan katsominen tuovat avun. Huomio kiinnittyy siihen, mikä on kristityllä aina jäljellä. Jumalaan.

Daavid kirjoittaa myös psalmissa 31 verkko kokemuksestaan. Tämä psalmi päättyy lohdulliseen kehotukseen: ”Olkaa lujat, ja olkoon teidän sydämenne rohkea, te kaikki, jotka Herraa odotatte” (31:25).

Juhani Karvinen


Meditaatio Raamatussa

Sana meditaatio esiintyy Vanhan Testamentin teksteissä noin 20 kertaa ja se on käännetty esimerkiksi rukoilemiseksi, puhumiseksi tai mietiskelemiseksi. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa puhutaan meditaatiosta siinä yhteydessä, kun Iisak ja Rebekka kohtaavat ensi kerran. Rebekka oli tulossa Abrahamin palvelijan kanssa kotoaan idästä ja Iisak oli lähtenyt kedolle käyskentelemään. Käyskentely on uudemmissa käännöksissä mietiskelyä. Mietiskely oli hänelle luonteenomaista keskustelua omien tärkeiden ajatusten kanssa. Hän oli joutunut Aabrahamin heimossa vastuullisiin tehtäviin ja kiireet rasittivat päivisin mieltä. Illan viileys oli sopiva aika vetäytyä hiljaisuuteen omien ajatusten kanssa.

Psalmeissa sana meditaatio esiintyy alkukielessä 14 kertaa ja se on käännetty useimmiten mietiskelyksi. Meditointi korostuu erityisesti Psalmissa 119 jossa se esiintyy kuusi kertaa. Psalmin kirjoittaja oli virka tehtävissä hallitsijan palveluksessa, mutta häntä halveksittiin ja pilkattiin ilmeisesti uskonsa tähden. Hän tunsi olevansa kuin nahkaleili savussa, ja pyhät kirjoitukset olivat hänen ilonsa ja voimansa. Jumala avasi hiljentyneelle mielelle Sanansa taivaallisia aarteita. Tähän samaan viitta myös Jesaja: ” Ahdistettuna ja tuomittuna hänet otettiin pois, mutta kuka hänen polvikunnastaan sitä ajatteli” (Jes.53:8)? Ajattelu on alkutekstissä meditaatio, joka nyt tarkoittaa tapahtuman todellisen sisällön ymmärtämistä. Kristuksen aikalaisten mielestä ristiinnaulitseminen oli joko toivottu loppu kiusalliseksi koetulle elämälle tai oikeusmurha. Kuoleman ja ylösnousemuksen todellinen merkitys avautui vasta ylösnousemuksen jälkeen kun elävä Kristus ilmestyi oppilaille ja opetti heitä.

Daavid kirjoittaa alkukielen mukaan mietiskelystään kolmessa psalmissa. Kaksi on kirjoitettu syvässä ahdistuksessa ja kolmas on ylistysvirsi. Psalmeissa 55 ja 143 puhuu kärsivä mies. Daavidilla on kuitenkin avoinna yksi tie. Tie ylöspäin. Kun sydäntä kouristi ja henki nääntyi, hän tutkisteli Jumalan tekoja. Daavid uskoi, että Jumala on palvelijansa turva: ” Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen, ei hän salli vanhurskaan ikinä horjua” (Ps. 55: 23).

Psalmi 145 on ylistysvirsi. Raskaat kokemukset ovat takana ja Daavid tutkistelee Jumalan kirkkautta ja ihmeellisiä tekoja, vaikka ne ovatkin toisaalta tutkimattomat. Johtoajatus on: ”Herra tukee kaikkia kaatuvia ja kaikki alas painetut Hän nostaa” (Ps. 145:14).

Monenlaisten ristiriitaisten paineiden alainen ihminen muuttuu helposti ongelmakeskeiseksi. Ajatukset ja tunne-elämä muuttuvat läpitukemattomaksi ja pelottavaksi viidakoksi. Hiljentyminen, vaikka luonnossa, antaa ajatuksille uusia näkymiä. Ihminen ikään kuin näkee asiat ulkopuolelta ja ymmärtää niiden oikean luonteen ja mittasuhteet. Nyt on mahdollista nähdä myös ratkaisut uudessa valossa, jolloin ne voivat olla hyvinkin yksinkertaisia. Ihminen muuttuu ratkaisukeskeiseksi. Ongelmien sijaan nähdään nyt muuttuneen näkökulman ansiosta ratkaisuja. Ihminen tarvitseekin riittävän määrän hiljaisuutta voidakseen hyvin. Se on väline, joka antaa mahdollisuuden Jumalalle puhua hyvää lapselleen. Kaikki mieleen tulleet ajatukset eivät kuitenkaan ole välttämättä Jumalasta. Ne on tutkittava terveen järjen, kristillisen kokemuksen ja Jumalan Sanan valossa.

Oman kokemukseni mukaan silloin kun mieli on uupunut ja sekasortoinen, on pysähdyttävä ja otettava hiljainen hetki. Kesäaikana se tapahtuu ulkona luonnossa. Rasitettu mieli kääntyy sisäänpäin, enkä näe muuta kuin oman kipuni. Kun istun hiljaa teemuki kädessä ajatukset alkavat rauhoittua. Huomaan elämää ulkopuolellani. Linnut laulavat, pilvet seilaavat taivaalla, ampiainen pörrää kukassa. Mieli rauhoittuu ja sisimmästä alkaa kohota positiivisia ajatuksia jotka päättyvät siihen, että alan kiittää Jumalaa. Kiitos kumpuaa jostakin syvältä, tietoisuuden ulkopuolelta. Uskon että tämä on Pyhän Hengen työtä. Olen taas onnellinen mies.

Juhani Karvinen


Nuori Daavid

Meillä on kaksi lausuntoa nuoren Daavidin persoonasta. Vanhin veli, joka eli hänen kanssaan, sanoi häntä julkeaksi ja pahansisuiseksi. Ulkopuoliset sanoivat hänen olevan taitava soittaja, viisas puheissaan, urhea sotilas ja komea nuorukainen. He olivat puolueettomia Daavidin persoonan suhteen ja näkivät sen hyvätkin puolet.

Kun Jumala hylkäsi Saulin kuninkuuden tämän omavaltaisen käytöksen tähden, profeetta Samuel sai määräyksen Jumalalta voidella Daavid kuninkaaksi. Tämä tapahtuikin omien veljien keskellä. Daavid oli silloin noin 17 vuotias. Kaikki jäi muuten ennallaan. Daavid paimensi edelleen perheen lampaita. Hän oli tappanut karhun ja leijonan eikä hän ollut näistä uroteoistaan vaiti. Veljet kadehtivat Daavidia ja heidän arvionsa nuorukaisen luonteesta on nähtävä tässä valossa. Koska Daavid ei alistunut nuorimman veljen alistettuun asemaan, vanhin veli Eliab näki Daavidin julkeana ja omahyväisenä nulikkana. Egyptin mahtimieheksi kohonneen Joosefin ja Daavidin elämässä on hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä. Molemmista tuli suurmiehiä Israelin historiassa ja molemmat olivat aluksi veljien kadehtimia. Molemmat joutuivat kärsimään paljon nuoruudessaan ja tässä elämänkoulussa heistä hioutui jaloja luonteita ja kansanjohtajia. Suomalainen sananlasku sanoo:” jos hevonen ei potki varsana aisoille, ei siitä tule kunnollista työhevosta”.

Daavid oli synnynnäinen johtajapersoona. Kun Saul asetti hänet tuhannen päämieheksi, Daavid oli noin 20 vuotias, mutta onnistui ilman enempää koulutusta toimessaan erittäin hyvin. Myöhemmin, kun hän oli Saulia paossa ja joutui johtamaan luokseen kokoontunutta sekalaista joukkoa ”katkeroitunutta ja velkaista väkeä”, David pystyi pitämään joukkonsa yhtenäisenä auktoriteetillaan. Daavid oli kuitenkin vielä kuin hiomaton timantti, josta Jumalan koulussa kasvoi kansanjohtaja, jota pidetään kuninkuuden esikuvana.

Daavidilla oli luontainen tapa viedä aletut asiat päätökseen saakka. Kun Goljat oli kaatunut maahan otsaan osuneen kiven ansiosta, Daavid ei alkanut juhlia vielä voittoaan. Hän juoksi nopeasti jättiläisen luo ja hakkasi pään poikki. Nyt oli aika juhlia, sillä vastustaja ei tulisi enää nousemaan tästä. Daavid ei myöskään säikkynyt vähästä. Sen osoittaa hänen toimensa lammaslauman vartioinnissa, Goljatin kohtaamisessa ja silloin kun Saul yritti pari kertaa keihästää harppua soittavan Daavidin seinää. Daavid jatkoi soittoaan, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kun Daavid joutui Saulin vainoamaksi, pakeni hänen isänsä perhe hänen luokseen. Daavid toimitti isän ja äidin turvaan Mooabin kuninkaan hallitsemalle alueelle. Omat veljet jäivät nyt siihen lainsuojattomien joukkoon, joka seurasi Daavidia. He eivät kuitenkaan kohonneet merkittäviin asemiin Daavidin joukoissa. Daavidin sisaren Serujan pojasta Jooabista tuli armeijan ylipäällikkö. Hän oli omapäinen ja väkivaltainen luonne joka surmasi Saulin suvun sotapäällikön Abnerin ja Daavidin pojan Absalomin vastoin Daavidin tahtoa. Muutoin Jooab oli lojaali Daavidille, kunnes Daavidin elämän lopulla taipui Daavidin pojan Adonian vallankaappaus suunnitelmaan. Daavid osoitti nyt johtajuuttaan asettamalla Salomon kuninkaaksi. Jooab ei itse tuntenut armoa ja hän sai itse armottoman kuoleman Salomon aikana.

Siitä kun Samuel voiteli Daavidin kuninkaaksi veljien keskellä, kului noin 20 vuotta, ennen kuin koko Israel voiteli hänet kuninkaakseen. Tähän verrattavaa sattuu vieläkin. Jumala antaa nuorelle ihmiselle näyn tulevasta tehtävästä, mutta sen toteutumiseen voi mennä pitkä aika. Jotkut eivät jaksa odottaa ja käyttävät kyynärpäätaktiikkaa päämäärän saavuttamiseksi tässä ja nyt. Jumala ei tähän yhdy. On parasta odottaa kärsivällisesti Jumalan aikaa, silloin ovet aukeavat itsestään.

Juhani Karvinen


Saul ja Daavid

Saul oli ensimmäinen Israelin kuningas, eikä hänellä ollut hyviä esikuvia kansan hallitsemisen suhteen. Hän oli ulkoiselta olemukseltaan kookas ja näyttävä mies, sisäisesti hän osoittautui araksi ja väkivaltaiseksi tiukan paikan tullen. Hän oli kuitenkin Jumalan valitsema ja sai monta varmaa merkkiä valinnastaan ennen kuninkaaksi valintaa. Hän sai lisäksi Hengen itseensä ja muuttui raamatun mukaan toiseksi mieheksi. Hän oli ilmeisesti synnynnäinen sotilas. Ensimmäisellä sotaretkellä, johon hän joutui lähtemään valmistautumattomana, kesken kyntötöiden, hän osoitti sotilaallisen kykynsä ja voitti perinpohjaisesti viholliset.

Saul on esimerkki siitä, että Jumala voi käyttää heikkoa ja vajavaista ihmistä, jos tämä on nöyrä tarvittaessa tekemään vilpittömän parannuksen ja uskossaan vakaa. Saulilla oli heikko itsetunto, eikä hän sietänyt kilpailijoita lähellään. Kuitenkin tehokas työtoveri voi olla hyvänä apuna johtajalle palvellessaan pyyteettömästi kokonaisuutta. Saulin vanhin poika ja kuninkuuden perillinen Joonatan hyväksyi Daavidin tulevaksi kuninkaaksi Saulin jälkeen ja hän toivoi saavansa olla tukemassa Daavidin kuninkuutta. Saul ei tätä ymmärtänyt ja taisteli epätoivoisesti suvun kuninkuuden puolesta keinoja kaihtamatta. Hänen suhteensa Daavidiin koveni kovenemistaan.

Saulin jumalasuhde vaikuttaa olleen horjuva. Hänen olisi pitänyt odottaa Samuelia seitsemän päivää toimittamaan uhrin Gilgalissa. Gilgal oli yksi Israelin Jumalanpalveluksen keskuspaikoista jossa Samuel jakoi oikeutta joka vuosi. Saul voideltiin kuninkaaksi siellä. Kun Samuelin tulo viipyi, Saulin usko Jumalaan loppui ja hän alkoi itse uhrata pitääkseen rohkeutensa menettäneen kansan luonaan. Häneltä puuttui auktoriteetti kansan suhteen, jolloin hän olisi pitänyt pelokkaan kansan koossa Samuelin tuloon saakka. Hän itse pelkäsi kansaa enemmän kuin Jumalaa, eikä tällainen kuningas ollut Jumalan suunnitelma ja Jumala hylkäsi hänet. Saul alkoi nyt osoittaa despoottisen kuninkuuden merkkejä ja piti kansan hallinnassa väkivallalla ja pelolla.

Mooseksen veljessä Aaronissa, joka oli ensimmäinen ylipappi Israelissa, oli samoja piirteitä Saulin kanssa. Hän valmisti epäjumalanpatsaan, kultaisen vasikan, kansan painostuksen alaisena. Kummaltakin puuttui auktoriteetti kansan suhteen ja he pelkäsivät johdettaviaan. Heidän sydämenlaadussaan oli kuitenkin ratkaiseva ero ja siksi seurauksetkin olivat erilaiset. Aaron oli heikko johtaja, mutta hänellä oli nöyrä sydän parannukseen Jumalan edessä. Saul oli jo sisäisesti langenneessa tilassa uhratessaan omavaltaisesti Jumalalle. Hän teetti heti ensimmäiseksi patsaan omaksi kunniakseen voitettuaan Amelekin ja osoitti tällä teollaan etsivänsä enemmän omaa kunniaa kuin kiitosta Jumalalle saadusta voitosta (1 Sam. 15:12).

Daavid ei kadottanut uskoaan Jumalan lupaukseen kuninkuudesta pakolaisvuosinaankaan. Hän uskoi Jumalan hoitavan hänen asiansa silloin kun tuli oikea aika. Daavid piti Jumalalta saatua voitelua kunniassa ja jätti Saulin surmaamatta, vaikka hänellä oli siihen mahdollisuus kaksi kertaa (1 Sam. 26:10). Daavidin sydämentilaa kuvaavat hyvin Saulin ja Joonatanin muistolle kirjoitettu muistoruno (2 Sam. 1:17-27), ja Saulin pojan Joonatanin pojan Mefibosetin hyvä kohtelu. Tämä oli rampautunut jaloistaan pudottuaan hevosen selästä ollessaan viisi vuotias, kun hän pakeni palvelijan kanssa kotoaan isänsä kuoleman jälkeen. Se ajan tavan mukaan uusi kuningas surmautti aina kaikki edellisen kuningassuvun jäsenet. Kun Daavid sai kuulla Mefibosetin olevan elossa, hän otti tämän hovinsa jäseneksi ja antoi hänelle Saulin suvun maaomaisuuden. Oikean sydämentilansa tähden Daavid, vaikka oli monessa vajavainen, oli Jumalan mielenmukainen mies ja hänen kuninkuudestaan tuli pysyvä.

Juhani Karvinen


Daavidin kuninkuus

Vapautuessaan Saulin vainoista ja tullessaan kuninkaaksi Daavid kirjoitti psalmin kiitokseksi Jumalalle. Se alkaa kahdeksan kertaisella Jumalan hyvien ominaisuuksien julistuksella. Jumala on muun muassa kallio, linna, kilpi ja pakopaikka. Psalmi jatkuu Jumalan kunnian ilmestymisenä luonnossa, maanjäristyksessä ja myrskyssä. Nuori Daavid saattoi vedota vielä viattomuuteensa ja hän tunsi ennen muuta suuren Jumalan sotasankarina ja luonnonvoimien Herrana.

Daavidin elämässä toteutui monia asioita, jotka ovat tuttuja nykyisessäkin kutsumusammatissa ja sen hoitamisen eri vaiheissa. Alkuinnostus vaihtui vähitellen rutinoitumiseksi, valtaan tottumiseksi ja hengelliseksi valvomattomuudeksi. Daavid ei enää ollut mukana epämukavilla sotaretkillä ja hän käytti valtaansa väärin kaltoinkohtelemalla Batsebaa, uskollisen henkivartijansa puolisoa, joka oli itse sodassa. Tästä seurasi monia vääriä tekoja joilla yritettiin peitellä tapahtunutta. Loputa Daavid surmautti Batseban puolison katalalla juonella, jolloin tämä kuoli vihollisen välityksellä.

Vaikka Daavid oli kuningas, hänellä oli neuvonantaja, joka oli kyllin rohkea muistuttamaan häntä tehdystä rikoksesta. Daavidin syvä katumus ja pyrkimys sovittaa tekonsa ovat kirjoitettuna psalmissa 51. Daavid oppi nyt tuntemaan Jumalan uudella tavalla. Suurten syntien anteeksiantajana.

Edellä mainittuun tapaukseen liittyy läheisesti Batseban isoisän Ahitofelin kohtalo. Tämä ei koskaan pystynyt antamaan anteeksi Daavidin rikosta. Hän näytteli uskottavasti kuninkaan ystävää ja pääsi tämän luottomieheksi. Kun Absalomin kapina alkoi ja häntä pyydettiin siihen mukaan, hän liittyi kapinan puolelle. Tämä katkeroitunut mies uskoi Jumalan nyt kostavan Daavidille Uurian surman. Kun hän huomasi, että kapina ei onnistuisi, hän päätti itse päivänsä. Ahitofel on esimerkki anteeksiantamattomuuden ja katkeruuden seurauksista kantajalleen. Hän oli oikeudentuntoinen, mutta ei ottanut huomioon että Jumala on armollinen katuvalle syntiselle. Hänellä oli itselläänkin mahdollisuus kokea anteeksiantamus ja puhdistus katkeruudestaan, mutta hän ei taipunut siihen. Ahitofel tarkoittaa hulluuden veli. Se ei ollut hänen alkuperäinen nimensä. Se annettiin onnettomalle miehelle kuoleman jälkeen.

Daavid palasi vielä sotaan ja taisteluihin, mutta hän oli nyt vanheneva mies, joka väsyi vaarallisella tavalla. Ellei henkivartija olisi pelastanut häntä, vihollinen olisi surmannut kuninkaan. Taistelutoverit kielsivät nyt Daavidia osallistumasta enää taisteluihin ja ilmeisesti näin myös tapahtui. Daavid vanheni ja heikkeni yhä, Hän ei enää jaksanut valvoa kansan ylituomarin virkaansa ja Daavidin vallanhaluinen poika iski nyt tähän arkaan paikkaan. Hän puhutteli ystävällisesti kuninkaan luo tulijoita ja sanoi, ettei kuninkaan luona ollut ketään, joka kuulisi häntä. Hän lupasi antavansa oikeuden kaikille, jos hänet valittaisiin kuninkaaksi. Tästä seurasi Absalomin vallankaappaus ja sisällissota, joka päättyi Daavidin voittoon ja Absalomin kuolemaan.

Daavid oli nyt väsynyt vanha mies. Hän olisi luovuttanut kuninkuuden Absalomille, jos se olisi ollut mahdollista. Siihen aikaan kuninkuus kuitenkin katsottiin elämänmittaiseksi, eikä ollut tapaa luopua siitä kunniallisesti, vaikka voimat olivat jo lopussa ja se olisi ollut parasta itselle ja kansalle.

Monien vaiheiden kautta Daavidin kuninkuus lopulta päättyi Batseban pojan Salomon asettamiseen kuninkaaksi. Daavid katseli nyt levollisin mielin elämäänsä. Hän kirjoitti psalmin, joka huokuu kiitollisuutta ja rauhaa. Mieleen palautuu muisto lammaspaimenen aurinkoisesta varhaisaamusta: ”Israelin Jumala on sanonut, Israelin kallio on puhunut minulle: ’Joka hallitsee ihmisiä vanhurskaasti, joka hallitsee Jumalan pelossa, hän on niin kuin huomenhohde auringon noustessa pilvettömänä aamuna, kun maa kirkkaassa valossa vihannoi sateen jälkeen” (2 Sam. 23:3-4)..

Juhani Karvinen


Kirjoituksia rukouksesta, Juhani Karvinen

Rukoilkaa toistenne puolesta

Raamattu opettaa meitä rukoilemaan yksin ja yhdessä toisten kanssa. Rohkenen kuitenkin ajatella, että useimmat rukoukset, jopa lähes kaikki, ovat tarkoitetut yhteisöllisiksi. Tämä johtuu siitä ruumiin yhteydestä, joka kaikilla kristityillä on Kristuksessa. Paavali opettaa ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään (12:26-27) että sekä kärsimys että kunnia ovat yhteisiä kaikille kristityille.

Isä meidän rukous lienee tunnetuin rukous kristittyjen keskuudessa. Se alkaa sanoilla, ”Isä meidän, joka olet taivaissa”. Emme siis rukoile Isä minun, joka olet taivaissa. Tässä rukoilija tunnustaa, että hän on perheen jäsen.

Yhteisöllisiä rukouksia voidaan rukoilla sekä yhdessä toisten kanssa että yksin ollessa. Tällä tarkoitan esirukouksia. Jobin kirjassa mainitaan:”Ja kun Job rukoili ystäväinsä puolesta, käänsi Herra Jobin kohtalon” (Job 42:10).

Henkilökohtaisena kokemuksena voin sanoa, että tämä on toteutunut useasti omallakin kohdallani. Kun olen omien kipujeni vuoksi rukoillut Jumalaa, mieleeni nousee rukous toisten ihmisten puolesta. Kun alan rukoilla toisten puolesta, omat kipuni otetaan pois. En rohkene sanoa että tämä on patenttiratkaisu omista kivuista vapautumiseksi, mutta suosittelen tällaisia rukouksia ainakin silloin kun siihen tuntee sisäisen kehotuksen. Ei ole väärin että kannamme toistemme kuormia, kyllä Jumala meistäkin huolen pitää.

Olen usein pohtinut Efesolaiskirjeen luvun kuusi sota-asun päälleen pukemista. Tarkkaan ottaen Paavali opettaa tämän tapahtuvan: ”anomisessa kaikkien pyhien puolesta” (Ef. 6:18). Käsittääkseni ainakaan rintahaarniskan pukeminen ei onnistu yksin. Se kiinnitetään kehon suojaksi nauhoilla selkäpuolelta. Tässä on pakko pyytää asetoveria solmimaan haarniska takaa lujasti kiinni, ettei se putoa päältä taistelun melskeessä.

Oletan että sotilaiden keskuuteen syntyi taistelupareja, jotka auttoivat toisiaan sota-asun pukemisessa. Näin on myös uskovien keskuudessa. Syntyy rukousyhteyksiä, jotka voivat olla läheisempiä kuin pelkät sukulaisuussuhteet. Onnellinen se kristitty, joka on löytänyt itselleen rukousystävän. Usein se on oma puoliso ja näin on hyvä. Jos kaikilla ei kuitenkaan ole tätä onnea, voi Jumala antaa meille jonkin toisen.

Juhani Karvinen


Rukouksen maailma

Tulin uskoon 1964 Imatralla. Huomasin kohta seurakuntaan liityttyäni että siellä pidettiin rukoilemista suuressa arvossa. Sain ymmärtää että rukouskokoukset olivat seurakunnan tärkeimpiä viikkotilaisuuksia. Myöhemmin huomasin että seurakunnassa oli monenlaisia rukoilijoita. Kaikki uskovat olivat kyllä Jumalalle yhtä rakkaita, mutta suhde rukoukseen oli mitä suurimmassa määrin henkilökohtainen kysymys.

Suhdetta rukoukseen voi verrata suhteena veteen. Vesi on välttämätön elementti ihmiselle, ja niin on rukouskin. Vettä tarvitaan elämän ylläpitämiseksi juomiseen joka päivä. Samoin rukous kuuluu kristityn jokapäiväiseen elämään. Vettä tarvitaan peseytymiseen. Samoin elämän moninaisissa vaihteluissa tahraantunut kristitty tarvitsee rukousta sisäisen elämänsä puhtauden ylläpitämiseksi. Kun synnit ja erehdyksen hyljätään ja tunnustetaan rukouksessa Jumalalle, saadaan puhdistus elämän myötään tuomista erheistä. Vedessä voidaan uida. Samoin Kristitty voi uppoutua rukouksen maailmaan ja viipyä siellä pitempiäkin aikoja. Samoin kuin vedessä uiminen, myös rukouksessa viipyminen on virkistävä kokemus. Samoin kuin vesi kantaa uimaria, kantaa rukouskin rukouksessa viipyvää ihmistä.

On mahdollista mennä vieläkin pidemmälle niin rukouksessa kuin suhteessa veteen. Rukoilija voi rukouksessa viipyessään jäädä asumaan tähän ihmeelliseen maailmaan. Vertautuessaan suhteeseen veteen, tässä on kysymys siitä, että rukoilija muuttuu vertauskuvallisesti kalaksi. Vesi on oikea elementti kalalle, eikä se voi elää ilman sitä. Vertauskuvallisesti kalaksi muuttunut kristitty jää asumaan rukouksen maailmaan. Nyt hän rukoilee lakkaamatta.

Aina rukoilevat kristityt ovat yleensä sellaisessa asemassa, että elämän mukanaan tuomat haasteet ovat iän tai muun syyn tähden supistuneet. Heillä on halua ja aikaa rukoukselle. Siitä on tullut heille kiinteä osa jokapäiväistä elämää. Rukous on heille elämän asenne. Hanna on raamatullinen esimerkki tästä: ”Ja oli naisprofeetta, Hanna, Fanuelin tytär, Asserin sukukuntaa. Hän oli jo tullut iälliseksi. Mentyään neitsyenä naimisiin hän oli elänyt miehensä kanssa seitsemän vuotta, ja oli nyt leski, kahdeksankymmenen neljän vuoden ikäinen. Hän ei poistunut pyhäköstä, vaan palveli siellä Jumalaa paastoilla ja rukouksilla yötä ja päivää” (Luuk. 2:36-37).

Rukouksen maailmassa elävällä on toki paljon muutakin sisäistä toimintaa kuin rukous. Kyse on Pyhän Hengen toiminnasta meissä. Kyse on jatkuvasta jumalanpalveluksesta sisimmässämme. Välillä Henki pitää musiikkijuhlia sisimmässämme, välillä tulee Hengen pitämiä opetuspuheita ja välillä rukousta, kiitosta ja palvontaa. Emme kuitenkaan useimmat ole jatkuvasti tässä virityksessä, mutta voin vakuuttaa, että tämä on sisäisesti rikasta elämää jota kannattaa tavoitella.

Juhani Karvinen


Luukas ja rikkaan rukoukset

Luukas on erityisasemassa evankeliumien kirjoittajien joukossa. Hän on ainoa ei-silminnäkijätodistaja Jeesuksen elämän muistiinkirjoittajista. Hänen tekstinsä ei alun perin ollut tarkoitettu julkisuuteen. Se on yksityishenkilölle osoitettu kirje. Kirjeen vastaanottaja oli Teofilos, jota puhutellaan ”korkea-arvoisena”. Paavali käyttää tätä termiä puhutellessaan Feliksiä ja Festusta, jotka olivat maaherroja. Teofilos oli korkea-arvoinen henkilö ja rikas.

Luukkaan on arveltu olleen Teofiloksen entinen orja, jonka tämä oli vapauttanut ja kouluttanut lääkäriksi. Luukas oli näin ollen kiitollisuuden velassa Teofilokselle. Tätä taustaa vastaan Luukkaan kirjoitus osoittaa suurta siviilirohkeutta kirjoittajalta. Tämä evankeliumi puhuu poikkeuksellisen paljon rikkaista henkilöistä, eikä kovinkaan positiivisessa sävyssä :”Nälkäiset Hän on täyttänyt hyvyytensä runsaudella, mutta rikkaat Hän on lähettänyt tyhjinä pois” (Lk. 1:52). ”Mutta voi teitä, te rikkaat, sillä te olette jo saaneet lohdutuksenne” (Lk. 6:24). ”Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois. Kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut ” (Lk. 12:20). ”Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin (Lk. 16:22).”

Näyttää selvältä että Luukas halusi varoittaa Teofilosta rikkauden vaaroista, ennen kaikkea turvaamasta siihen liikaa. Varoitettuaan näin korkea-arvoista ystäväänsä, osoittaa Luukas toisen tahon, johon ihminen voi turvautua hätänsä hetkellä. Hänen evankeliuminsa puhuu rukouksesta enemmän kuin toiset evankeliumit yhteensä.

Luukas kirjoitti evankeliumiinsa kaksi pitkähköä Jeesuksen puhetta rukouksen mahdollisuuksista. Nämä tekstit ovat toisissa evankeliumeissa vain mainintoina, joten niiden merkitys korostuu tässä yhteydessä. Nämä opetukset löytyvät Luukkaan evankeliumin 11:nnessä ja 13:nnessä luvusta (Lk. 11:1-13 ja Lk. 18:1-14). Näiden puheiden pääsisältönä on opetus: ”Eikö sitten Jumala hankkisi oikeutta valituilleen, kun nämä yötä päivää huutavat Häntä avukseen”.

Luukkaalla on yksi positiivinen teksti rikkaasta, se on kertomus Sakkeuksesta: ”Hän oli publikaanien esimies ja oli rikas” (Lk. 19:2). Jeesus aterioi tämän kotona, vaikka se oli vastoin yleisesti hyväksyttyjä hyviä tapoja. Tämä kertomus päättyy sanoihin ”Sillä ihmisen poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä on kadonnut.”

Tähän yhteyteen sopii ottaa Jeesuksen puhe publikaanista (Lk. 18:9-14). Nyt tullimies onkin hyvä esimerkki rukoilijasta. Rahan kanssa työkseen olevat, olkoot he liikemiehiä tai yrittäjiä, ovat jatkuvassa vaarassa omantunnon loukkaantumiselle. Rukoileva publikaani ei yritä väistää syyllisyyttään. Hän tulee Jumalan eteen syntisenä ja saa armon: ”Hän meni kotiinsa vanhurskautettuna.”

Kun Luukas ensin vei Teofilokselta pelkän maalliseen asemaan turvaamisen, hän ositti samalla paremman tien, rukouksen ja Jumalaan turvaamisen. Teofilos ei loukkaantunut Luukkaan suorista sanoista. Ilmeisesti hän otti Luukkaan ohjeen vakavasti ja noudatti sitä. Tämän voi päätellä siitä että Luukas kirjoitti hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevalle ystävälleen vielä toisenkin kirjeen, jonka me tunnemme nimellä Apostolien Teot.

Juhani Karvinen


Rukouksen reunaehtoja

Uusi Testamentti osoittaa että rukous on yhteisöllinen asia. Tämä voidaan havaita Jeesuksen ja apostolien opetuksesta. UT rukouksista tunnetuin, Isä Meidän rukous on osoitettu meidän isällemme, ei minun isälleni. Toisaalta Jeesus opettaa vuorisaarnassa kammiorukouksista, jotka suoritetaan yksinäisyydessä. Kuitenkin yksinäisen rukoilijan anomuksiin kuuluu yleensä esirukous toisten puolesta, jolloin rukoukset ovat yhteisöllisiä. Yhteisöllisyys johtuu siitä, että kristityt ovat yksi ruumis Kristuksessa (1 Kor. 12:26-27).

Edellä sanotusta johtuen rukousten kuulemisen yhteyteen liitetään kysymys rukoilijan ihmissuhteista. Eräs tunnetuimmista uskon rukousta korostavista Jeesuksen opetuksista sisältää rukouksen kuulemisen reunaehdon: ”antakaa anteeksi, jos kenellä teistä on jotakin toistansa vastaan” (Mark. 11:23-25). Sama ihmissuhteisiin liittyvä viittaus löytyy monista yhteyksistä UT.ssa.

Jaakob on suorasanainen kirjeessään (Jaak.1:5-7). Hän opettaa viisauden anomisesta ja päättyy tylyyn kuittiin hylätystä rukouksesta: ”Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa. Millaisesta rukoilijasta on kyse? Jaakobin mukaan kyse on kaksimielisyydestä, epävakaudesta (Jaak.1: 7-8). Tällainen on ihminen joka ei halua tehdä selvää ratkaisua maailman ja Jumalan valtakunnan välillä. Kyse on vakavasta asiasta, joka johtaa Jumalan vihollisuuteen (Jaak.4:4-8). Maallisen hyvän maksimoiminen johti köyhien sortamiseen. ( Jaak.5: 4-6).

Kyseenä olevassa tekstissä voi helposti havaita, että kirjeen vastaanottajilla oli suuria ihmissuhde ongelmia. Tämä käy ilmi kirjeen sisällöstä. Rikkaiden suosiminen köyhien kustannuksella (2:1-9 ja 5:1-4). Hurskaiden puheiden suosiminen käytännön tekojen kustannuksella (2:14–16). Katkera kiivaus ja riitaisuus (3:14). Sekä panettelu (4:11). Olivat kaikki valitettavan yleisiä heidän keskuudessaan.

Kun Jumala haluaa ohjata ihmisen oikealle tielle, Hän voi joutua sallimaan elämään epämiellyttäviä asioita. Tämän kirjeen alku puhuukin kärsivällisyydestä koetuksissa. Seurauksena on täydellisyys ja eheys. UT täydellisyys tarkoittaa täysi- ikäisyyttä, jolloin kristitty on sellainen, kuin kasvaneen uskovan tulee olla. Tämä ei tarkoita virheettömyyttä, sillä se on mahdotonta tässä maailmassa. Eheys ihmisessä tarkoittaa sisäistä sopusointua jollaiseksi taivaallinen viisaus kuvataan Jaakobin kirjeen kolmannessa luvussa: ” Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile (ole puolueellinen RK), ei teeskentele”( 3: 17). Eheys on tässä yhteydessä vastakohta kaksimielisyydelle. Jaakobin kirjeen alkujakeet puhuvat nimenomaan tällaisen viisauden anomisesta.

Jaakobin rajut ilmaukset seurakunnan tilasta saattaisivat johtaa toivottomuuteen. Tämä ei kuitenkaan ollut kirjeen tarkoitus. Vaikka lukijoita kehotetaan sydämen puhdistukseen, itkuun ja murheeseen (Jaak.4:8-9), kirje päättyy toivon näköaloihin. Syntien tunnustaminen johtaa anteeksiantamukseen ja rukousten kuulemiseen (Jaak.5:14–16). Tästä on hyvänä esimerkkinä Jeesuksen kertomus Fariseuksesta ja publikaanista. Fariseuksella oli vain kiitosaiheita Jumalalle tuotavana. Publikaani tunnusti syntejään. Kuitenkin syntinen mies oli tällä kertaa otollisempi Jumalalle. Jaakobin kirje päättyykin esimerkkiin Eliasta. Eliaskin oli vajavainen ihminen, kuitenkin häntä kuultiin. Rukous ei ole vahvojen ja virheettömien etuoikeus. Rukous on heikkojen mahdollisuus. Kaikilla on toivoa!

Juhani Karvinen


Hiskian rukoukset 1

Hiskia oli hurskas kuningas joka turvasi Jumalaan. Raamattu kertoo hänen merkittävistä rukouksistaan. Hiskia rukoili silloin kun Jerusalem oli vihollisen ahdistamana ja vielä ollessaan samoihin aikoihin itse kuolemansairaana. Näistä tapahtumista kertoo muunmuassa Jesajan kirjan 37 ja 38 luku.

Israel oli Salomon jälkeen jakautunut kahdeksi kuningaskunnaksi. Jerusalem oli Juudan pääkaupunki. Juudaan kuuluivat Juudan ja Benjaminin heimot. Pohjoista Israelia hallittiin Samariasta. Molemmat sijaitsivat maantieteellisesti vaikeassa paikassa, kahden suurvallan välissä. Väliin eteläinen naapuri Egypti hallitsi näillä Välimerellisillä alueilla. Välillä taas Eufratin ja Tigris jokien alueilla sijaitsevat Babylon, Assur tai Meedia-Persia olivat suurvalta-asemassa ja asettivat reunaehtoja Israelin ja Juudan itsenäisyydelle. Äärimmillään tämä suurvaltojen intressipiiriin kuuluminen johti pakkosiirtolaisuuteen.

Egypti oli vanha naapuri, jonka kanssa oli opittu elämään pääasiassa rauhanomaista rinnakkaiseloa. Vaikeammaksi muodostui suhde kaksoisvirran suurvaltoihin. Epäluottamus Israelin lojaalisuuteen johti konflikteihin. Hiskian aikana Samaria tuhottiin ja Israelin pohjoiset heimot vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assuriin. 7 vuotta myöhemmin Assur hyökkäsi Juudaan. Syynä oli Hiskian toiminta. Hän oli lupautunut maksamaan Assurille vuosittain veroa, mutta laiminlöi lupauksensa. Hiskia turvasi ilmeisesti tässä vaiheessa Egyptin apuun kriisitilanteessa. Assurin armeijan lähestyessä Jerusalemia ja kun Egyptin apua ei kuulunut, Hiskia maksoi kiltisti veronsa. Assur ei kuitenkaan enää luottanut Hiskiaan ja jatkoi hyökkaystään syvemmälle Israeliin.

Juudan varustetut kaupungin alkoivat kukistua. Samaan aikaan Assur kävi taitavaa informaatiosotaa Jerusalemia vastaan. Kielitaitoiset Assurin edustajat kävivät pitämässä propaganda- puheita Jerusalemin muurien juurella. Puheet olivat mahtavia. He julistivat Jumalan kehottaneen heitä kukistamaan Juudan. Tilanne näytti kaikin puolin toivottomalta. Hiskian tässä käsiteltävä rukous ajoittuu tähän tilanteeseen.

Profeetta Jesaja, joka asui Jerusalemissa, rohkaisi Hiskiaa luottamaan Jumalaan. Kuningas levitti nyt Assurilaisilta saamansa uhkauskirjeen Jumalan eteen ja rukoili. Rukousvastaus tuli Profeetta Jesajan välityksellä. Siihen kuului tämä rohkaiseva lause: ”Ja Hän on sinun aikojesi vakuus, avun runsaus, viisaus ja ymmärrys; Herran pelko on oleva Siionin aarre” (Jes.33:6).

Sanonta ”aikojesi vakuus” on rikassisältöinen ja sisältää pähkinänkuoressa Herran vastauksen Hiskialle. ”Vakuus” on käännetty eri käännöksissä eri tavoin. Kyse on kuitenkin aina siitä, että Jumala on uskollinen ja luotettava kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Suomeksi ”vakuus” tuo mieleen pankkilainan ehdot. On oltava ”vakuus” siitä, että pankki saa kaikissa tilanteissa omansa takaisin. Kun Jumala on ”aikojemme vakuus” luo se turvallisuuden vaivaisellekin vaeltajalle. Jumalan enkeli tuhosi Assurin armeijan Jerusalemin edustalle.

Espanjalaisessa raamatussa tässä jakeessa käytetään sanaa joka kuuluu merenkulkukieleen. Se on 1 Todiste kuljetussopimuksesta. 2. Kuitti siitä, että rahdinkuljettaja on vastaanottanut tavaran kuljetusta varten tai lastannut tavaran alukseen. 3. Sitoumus toimittaa tavara määräpaikkaan. 4. Sitoumus luovuttaa tavara määräpaikassa ainoastaan sille, joka esittää alkuperäisen asiakirjan. Kyse on asiakirjasta jossa laivan päällikkö sitoutuu toimittamaan lastin perille määräsatamaan. Tämä tosiasia ilmaisee Jumalan luonteen suhteessa ihmiseen. Hän on sitoutunut pelastamaan ihmisen, nyt ja aina.

Juhani Karvinen


Hiskian rukoukset 2

Jerusalemin piirityksen aikoihin Hiskia sairastui vakavasti. Hän sai profeetta Jesajalta ankaran sanoman: ”Toimita talosi; sillä sinä kuolet etkä enää parane”( Jes.38:1). Hiskia oli hallitseva kuningas ja hänen talonsa toimittamiseen kuului myös seuraavan kuninkaan valinta. Tässä oli kuitenkin pulma, Hiskialla ei käytettävissä olevan tiedon valossa ollut miespuolista jälkeläistä kuninkaaksi. Hiskia tajusi että hän ei nyt voinut saada apua ihmisiltä. Hän kääntyi seinään päin ja rukoili Herraa. Rukouksen alussa Hiskia muistutti Herraa nuhteettomasta vaelluksestaan. Oman ansion muistelu loppui kuitenkin lyhyeen kun mieleen alkoi muistua omat erehdykset ja tehdyt synnit. Sanat loppuivat ja jäljelle jäi katkera itku (Jes. 38:3-5 ja 17). Nämä kyyneleet olivat Jumalalle mieleen. Rukousvastaus tuli pian. Profeetta Jesaja toi kohta uuden sanoman Jumalalta: ”Minä olen kuullut sinun rukouksesi, olen nähnyt sinun kyyneleesi. Katso minä lisään sinulle ikää 15 vuotta.”

Joskus Jumala parantaa ihmeen välityksellä. Tällöin ei tapahtumassa voida havaita lääkärien tai toisten ihmisten toimintaa. Joskus parantuminen rukousvastauksena tulee lääkinnän tai muun inhimillisen toiminnan kautta. Tässä tapauksessa raamattu kertoo: ”Ja Jesaja käski tuoda viikunakakkua ja hautoa paisetta, että hän tulisi terveeksi” (Jes. 38:21). On syytä olettaa, että viikunakakku oli tässä tapauksessa sopiva lääke tähän vaivaan. Kunnia annettiin kuitenkin Jumalalle.

Hiskia on hyvä esimerkki myös siinä mielessä, että hän muisti avun saatuaan tuoda julki kiitosaiheensa. Hän kirjoitti runon, jota voidaan kutsua vaikka kiitospsalmiksi (Jes. 38:10–20). Vaikka tämä runo ei tullutkaan valituksi raamatun psalmien kirjaan, sitä ilmeisesti laulettiin sen ajan jumalanpalveluksissa ja Jumalalle annettiin kunnia suuressa seurakunnassa.

On luonnollista että sairas ihminen rukoilee parantumista ja se on luvallista. Tässä on kuitenkin pulma. Ihminen ei tiedä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Tässä tapauksessa Jumala antoi Hiskialle 15 vuotta jatkoaikaa. Kaksi vuotta Hiskian paranemisen jälkeen syntyi Manasse, josta tuli seuraava kuningas. Manasse oli reaalipoliitikko, joka osoitti lojaalisuutta yleiselle mielipiteelle ja vallitsevalle maailmanvallalle Assurille siinä määrin, että hylkäsi isiensä Jumalan ja alkoi palvoa Assurin jumalia. Hän tapatti uutta politiikkaa vastustavat tahot. Myöhemmin ollessaan vankeudessa Assurissa Manassa teki kuitenkin parannuksen ja sai palata takaisin Jerusalemiin. Loppuelämänsä hän palveli vilpittömästi Jumalaa. Noin 50 vuotta Manassen kuoleman jälkeen Juuda lankesi jälleen pois Jumalasta, joutui naapurina olevien suurvaltojen, Egyptin ja Babylonin suurvaltapolitiikan uhriksi ja vietiin pakkosiirtolaisuuteen Baabeliin.

Vaikka Hiskia parantui, näin ei kuitenkaan tapahdu aina kun rukoilemme. Tämä on monesti ongelma ihmiselle. Jeesus kyllä paransi kaikki sairaat, mutta hän kulki aina Jumalan johdatuksessa. Bedestan lammikolla parannettiin vain yksi mies. Koska me emme ihmisinä ole aina varmoja Jumalan hyvästä tahdosta kussakin tilanteessa, on meidän syytä rukoilla nöyrästi uskoen kaikkien sairaitten puolesta. Viime kädessä on kuitenkin toivottava että Jumalan tahto tapahtuu. Se on aina parasta.

Juhani Karvinen


Hiskian rukoukset 3

Hiskian isä, kuningas Aahas palveli epäjumalia. Hän sulki Jerusalemin temppelin ja lakkautti säädetyn jumalanpalveluksen. Kun Hiskia pääsi valtaan hän puhdistutti temppelin ja aloitti temppelipalveluksen säädetyllä tavalla (2 Aikak. luvut 29-32). Hän palautti pääsiäisen vieton alkuperäisessä merkityksessä. Tällaista pääsiäistä oli vietetty viimeksi Salomon aikana. Kun Hiskia näki Assurin kuninkaan hyökkäävän maahansa, hän varustautui taisteluun kaikin käytettävissä olevin keinoin. Yhdessä kansan kanssa he tukkivat Jerusalemin edustalla olevat vesilähteet, ettei hyökkäävällä sotajoukolla olisi runsaasi vettä käytössään. He korjasivat Jerusalemin muurin ja rakensivat vielä toisen muurin entisen viereen. Hän teetti runsaasti heittoaseita ja kilpiä. Hän asetti kansalle sotapäälliköitä ja piti rohkaisevan puheen: ”Olkaa lujat ja rohkeat! Älkää pelätkö älkääkä arkailko Assyrian kuningasta ja hänen kanssaan olevaa joukkoa. Hän, joka on meidän kanssamme, on suurempi kuin se, joka on hänen kanssaan. Hänen kanssaan on lihan käsivarsi, mutta meidän kanssamme on Herra, meidän Jumalamme. Hän auttaa meitä ja sotii meidän sotiamme.” Ja kansa luotti Hiskian, Juudan kuninkaan, sanoihin” (2 Aikak. 32: 7-8).

Näiden tapahtumien jälkeen Assurin kuningas hyökkäsi Jerusalemin kimppuun. Nyt oli tosi kyseessä ja Hiskia kadotti rohkeutensa tällä ratkaisevalla hetkellä. Hän lähetti sanan profeetta Jesajalle: ”Hädän kurituksen ja häväistyksen päivä on tämä päivä, sillä lapset ovat tulleet kohdun suulle saakka, mutta ei ole voimaa synnyttää” (Jes. 37:1-3). Kaikki mitä voitiin tehdä, oli tehty, mutta asiain kulku näytti johtavan perikatoon. ”Synnytys” keskeytyi ratkaisevalla hetkellä. Tarvittiin pätevä ”kätilö” paikalle. Sellainen oli Profeetta Jesaja.

Yksilön ja seurakunnan elämässä voi tulla eteen vastaavia tilanteita. Jumalan antamaa näkyä on toteutettu kaikin tavoin, mutta sitten tulee eteen hallitsemattomalta tuntuvia vaikeuksia. Päämäärän saavuttaminen on lähellä, mutta voimat loppuvat kesken ponnistuksen. Profeetta Jesajan kautta tuli rohkaiseva sanoma, joka myös toteutui: ” Sentähden, näin sanoo Herra Assurin kuninkaasta: Hän ei tule tähän kaupunkiin eikä siihen nuolta ammu, ei tuo sitä vastaan kilpeä eikä luo sitä vastaan vallia. Samaa tietä, jota hän tuli, hän palajaa, ja tähän kaupunkiin hän ei tule, sanoo Herra. Sillä minä varjelen tämän kaupungin ja pelastan sen itseni tähden ja palvelijani Daavidin tähden.” Niin Herran enkeli lähti ja löi Assurin leirissä sata kahdeksankymmentä viisi tuhatta miestä, ja kun noustiin aamulla varhain, niin katso, he olivat kaikki kuolleina ruumiina. Silloin Sanherib, Assurin kuningas, lähti liikkeelle ja meni pois; hän palasi maahansa ja jäi Niiniveen.” (Jes.37: 33-37).

Uskon että tässäkin ajassa vaikuttaa Jumalan profeetallinen Henki. En tarkoita vain ”armolahjaprofeettoja”. Seurakunta tarvitsee tervehenkisiä ”virkaprofeettoja”, joilla on arvovaltaa sanoa kiperissä tilanteissa mikä on Jumalan aikomus kussakin tilanteessa. Tämän Hengen vaikutuksesta saadaan rohkeus takaisin. Vaikeudet voitetaan ja tapahtuu Jumalan tahdon mukaisia asioita. Kunnia tosin tulee yksin Jumalalle, mutta näin tulee ollakin.

Juhani Karvinen


Getsemane rukous

Kiirastorstai- iltana Jeesuksen ja opetuslasten ryhmä oli jakautunut neljään ryhmään. Juudas oli omilla teillään. Kaksitoista meni Getsemaneen. Kahdeksan sai ohjeen jäädä istumaan ja odottamaan. Kolme meni Jeesuksen kanssa pidemmälle. Jeesus meni kauemmas ja oli yksin. Tässä tapahtumasarjassa voidaan nähdä symboliikkaa, joka ilmaisee erilaisten rukoilijoiden ja rukousten luonteen.

Juudas ei ollut enää joukossa. Kahdeksan opetuslapsen ryhmä kuvaa yleistä seurakunnallista rukousta. Kolme on rukoileva pienryhmä. Jeesus on yksinäinen rukoilija.

Seurakunnallisessa rukoustilanteessa on mukana kaikki paikallaolijat. Näissä yhteyksissä jaetaan yhteisiä rukousaiheita ja rukoillaan niiden puolesta. Tässä korostuu seurakunnallinen yhteys. Pienryhmä rukouksissa voidaan jakaa astetta intiimimpiä rukousaiheita. Myös yleinen rukoustilanne voidaan jakaa pienryhmiin, jossa jokaisen puolesta rukoillaan läheisessä yhteydessä.

Yleistäen voidaan sanoa että yksinjääminen ei ole hyväksi. On kuitenkin asioita joiden kanssa rukoilija on mieluummin yksin. Getsemanessa tapahtui näin. Näyttää sitä, että Jeesus halusi alun perin rukoilla pienryhmässä. Kun hänen tuskansa lisääntyi, meni hän yksin kauemmas ja heittäytyi maahan tuskaiseen rukoukseen. Kolmen opetuslapsen pienryhmä, jolta Jeesus odotti tukea, nukkui. Jumala ei kuitenkaan jätä yksinäistäkään rukoilijaa huomiotta. Jeesukselle ilmestyi enkeli joka vahvisti häntä.

Jeesuksen rukous oli lyhyt. Se toistui kolme kertaa. Tässä rukouksessa tuli ilmi ristiriita rukoilijan ja Jumalan tahdon välillä. Rukous päättyi aina omasta luopumiseen. Kyse on antautumisrukouksesta. Antautumista seuraa omasta tahdosta luopuminen Jumalan edessä. Taistelu lakkaa. Antautumista seuraa lepo sielussa. Jeesus kulki nyt Golgatalle ilman epäröintiä.

Missä määrin tämä on mahdollista tavallisen ihmisen elämässä? Moni tunnistaa edellä kerrotun tilanteen omakohtaisesti. Pienen ihmisen on mahdollista luopua omista pyyteistään. Hän voi alistua Jumalan tahtoon vastoin omaa tavoitettaan. Näissä tilanteissa oma voima lyödään maahan. Kun tämä tapahtuu, Jumala ottaa vastuun lopusta. Kuolemaa seuraa ylösnousemus. Ylösnousemusta seuraa uusi elämä.

Paavali koki jotakin samaa. Hänellä oli lihassaan ”pistin”, joka tuotti paljon kipua. Paavali halusi taakastaan eroon. Hänkin rukoili kolme kertaa. Vastaus ei ollut Paavalille mieleen.” Minun armossani on sinulle kyllin.” Tähän oli tyytyminen. ”Pistin” piti Paavalin nöyränä heikkouden vallassa. Paavali kirjoittaa: ”Niinpä, kun minä tulin teidän tykönne, veljet, en tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta julistamaan. Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna. Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa, ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista, ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan voimaan” (1 Kor. 2:1-5).

Juhani Karvinen


Sopimusrukous

Sopimusrukous on rukouksen muoto, jossa rukoilijat sitoutuvat toisiinsa ja yhteiseen rukousaiheeseen. Rukoilijat ovat niin yhtä, että toteutuu Aristoteleen määritelmä ystävyydestä:” Kahdessa ruumiissa on yksi sielu.” Jeesus sanoi sopimusrukouksesta: ”Vielä minä sanon teille: jos kaksi teistä maan päällä keskenään sopii mistä asiasta tahansa, että he sitä anovat, niin he saavat sen minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä.” Silloin Pietari meni hänen tykönsä ja sanoi hänelle: ”Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa?” (Mat. 18:19-21.)

Jeesuksen opettama sopimusrukous ei tarkoita mitä tahansa kahden rukoilijan yhdessä hyväksymää rukousaihetta. Kyse on jostakin syvemmästä. Adam Clarken kommentaarissa sopimusrukouksen yhteydessä käytetään sanaa: συμφωνηστωσιν, simfonisoida tai harmonisoida. Kyseessä on metafora, jolla tarkoitetaan samaa nuottia tai sävelmää soittavia soittimia, mutta tässä sillä tarkoitetaan sydämen toiveiden ja halujen yhteensovittamista tilanteessa, jossa kaksi tai useampi henkilöä rukoilee Jumalaa. Kyseinen metafora antaa myös ymmärtää, että aivan samalla tavalla, kuten taitavasti soitettu yhteinen sointi hyvässä konsertissa on miellyttävää kuunnella, samoin useamman ihmisen yhteinen lämmin ja samasta sydämestä tuleva rukous on miellyttävää Jumalan korville ja katseelle.

Kyse on siis ilmaisusta jota käytetään puhuttaessa esimerkiksi sinfoniaorkesterista. Kyse ei ole siitä että sopimusrukoilijat ovat inhimillisesti samankaltaisia ja kokevat ”sielujen sinfoniaa.” Orkesterin soittimet ovat hyvinkin erilaisia. Huilu ja konserttiflyygeli tai viulu ja käyrätorvi ovat niin soinniltaan kuin ulkonäöltäänkin kovin erilaisia. Kuitenkin niillä voidaan soittaa samassa orkesterissa ja saada aikaan kaunis harmonia. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että taitava säveltäjä on kirjoittanut yhdessä soitettavan teoksen. Kaikki orkesterin jäsenet sitoutuvat samaan sävellykseen. Muutoin ei synny musiikillista harmoniaa. Tämä koskee sekä täyttä sinfoniaorkesteria että kahta tai kolmea soittajaa. Rukouksen harmonisen sävellyksen syntymiseen on vain yksi säveltäjä. Jumala.

Sopimusrukous liittyy ihmissuhteita koskevaan teksti yhteyteen. Pietari tarttuu luonteensa mukaisesti heti konkreettiseen elämäntilanteeseen. Hän on Galilean meren kalastaja, joka oli elänyt viime vuodet kahdentoista opetuslapsen joukossa. Kuullessaan Jeesuksen puheen hän joutui heti ajattelemaan elämän realiteetteja. Oppilasjoukossa oli ollut erimielisyyksiä. Oli esitetty kysymys, kuka meistä on suurin. Pietari joutui vakavan kysymyksen äärelle: ”Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka on rikkonut minua vastaan?” Jeesuksen seuraava vertauspuhe kertoo salaisuuden, jonka turvin raadolliset opetuslapset voivat olla vailla riitasointuja. Hän, joka elää jatkuvassa anteeksiantamuksessa, on otollinen rukoilija.

Juhani Karvinen


Rukousyhteys

Jeesuksen opetus sopimusrukouksesta sisältää monia merkittäviä elementtejä. Kun koolla ollaan Hänen nimessään, Jeesus lupaa olla rukoilijoiden keskellä. Tämä ei tarkoita vain sitä, että Jumalan Poika on itse kaikkialla läsnä oleva Jumala. Se, että jotain tehdään Hänen nimessään, tarkoittaa sitä, että toiminta tapahtuu Hänen tahtonsa mukaan. Jeesus ei ole Hänen nimessään kokoontuneiden keskellä vain läsnäolijana. Keskellä oleminen on sitä, että hän on kaiken keskipiste. Hän ei ole vain kuuntelija. Hän on orkesterin kapellimestari.

Kapellimestari johtaa orkesteria tahtipuikolla: ”Lyönnillä ilmaistaan muusikoille kappaleen tempon ja dynamiikan vaihtelut sekä muut tulkintaan liittyvät yksityiskohdat” (Wikipedia). Soittajat sitoutuvat johtajan alaisuuteen. Vanha selitysraamattu vuodelta 1872 sanoo tällaisesta rukouksesta, että se tapahtuu: ”minun (Jeesuksen) uskossani, minun asioissani, minun rakkaudessani, minun Henkeni vaikutuksesta. ”

Siellä minä olen heidän keskellään, johdan heitä, hallitsen heidän sydämiään, ohjaan heitä, avustan heitä kaikessa, mikä huolestuttaa heitä, vahvistan heitä heidän tekemisissään ja annan siunauksen sekä menestyksen kaikkeen mihin he ovat ryhtyneet. Vaikka juutalaiset sanovatkin että seurakuntaan tulisi kuulua vähintään kymmenen jäsentä, Jumala voi olla läsnä vähäisemmänkin joukon ollessa koolla, ja jopa silloin kun läsnä on vain yksi henkilö.” (Gill:n kommentaari)

Vainon kohteena olevassa alkuseurakunnassa oli yksi sydän ja yksi sielu ja se rukoili voimallisia rukouksia (Apt. 4:23-37). Tähän ihannetilaan tuli särö. Seurakuntalaisten tasa-arvo järkkyi. Hellenistejä alettiin syrjiä päivittäisissä avustuksissa. Hellenistit olivat kreikan kielen ja tapoja omaksuneita juutalaisia, jotka olivat syntyneet Juudean ulkopuolella. He asuivat nyt Jerusalemissa ja uskottuaan Jeesukseen liittyivät seurakuntaan. He toivat mukanaan oman juutalaisesta perinteestä poikkeavan kulttuurinsa. Jumala hyväksyi heidät, mutta omassa perinteessään elävä heprealaisseurakunta ei siihen täysin kyennyt. Asia ratkaistiin asettamalla uusi toimielin, diakonit. Hellenistit hyväksyttiin seurakunnan tasa-arvoisiksi jäseniksi kaikilta osin. Seurakuntaan palasi rauha ja seurakuntakasvu (Apt. 6:1-7). Myöhemmin osoittautui että oli tehty oikea strategiset mittasuhteet omaava ratkaisu. Evankeliumi levisi kaikkeen maailmaan kreikkaa puhuvien hellenistien kautta (Apt. 11:19-30). Ilman hellenisti kristittyjen ratkaisevaa panosta olisi kristinusko jäänyt juutalaisuuden lahkoksi.

Kulttuurierot nuorten ja vanhojen, uusien tapojen ja vanhojen perinteiden yms. välillä voivat rikkoa herkän rukousyhteyden. Tämä on vakava kysymys. Olemme syntyneet samasta Hengestä. Jos parannusta vaaditaan, tulee kunkin vaatia sitä ennen muuta itseltään.

Mutta harmonisessa, samankaltaisten sielujen rukouksessa, yhden perheen jäsenten kesken, yhden Jumalan palvelijoiden, saman rakkauden sitomien, saman lipun alla taistelijoiden, samasta voitosta vakuuttuneiden; elävä ja rakastava yhteenliittymä, jonka ääni Jumalan korvissa on kuin vesien solina. Sen mukaisesti, mitä he pyytävät maanpäällä, sen he saavat, sanoo Jeesus.”( J.F.B.:n kommentaari)

Juhani Karvinen


YHTEISPELIÄ!

Seurakuntaelämä on joukkuelaji, jossa jokaisella jäsenellä on tärkeä tehtävä. Seurakuntien välilläkin toimii yhteispeli, koska jokainen seurakunta toimii saman valmentajan alaisuudessa. Ekumenia parhaimmillaan on kuin yksi iso joukkue, joka pelaa saavuttaakseen saman tavoitteen, maaliin pääsemisen yhdessä.

yhteispeliOlen aina ihaillut urheilussa joukkuelajeja, kuten jalkapalloa tai jääkiekkoa. Joukkuelajeissa kaikilla pelaajilla on oma tehtävänsä, mutta pelaajat huomioivat myös jokaisen muun pelaajan joukkueessaan. Pohjanmaalla syntyneenä olen aina pitänyt eniten pesäpallosta. On jännittävää seurata tilannetta, jossa kaikki pesät ovat täynnä ja seuraava lyöjä asettuu lyömään. Voin hyvin kuvitella, kuinka kihelmöivä jännitys valtaa lyöjän, jonka vastuulla on saada kolmospesän pelaaja kotiin. Joskus tilanne ratkeaa siihen, kun vastustajan lukkari ”polttaa” kotiin juoksevan pelaajan. Toisinaan taas lyömässä oleva pelaaja lyö täydellisen läpilyönnin, jolloin kaikki pelaajat pääsevät kotiin. Tämä vaatii erityistä yhteispeliä kaikilta kentällä olevilta. Heidän täytyy tarkkailla samaan aikaan sekä lyöjää ja hänen lyöntinsä onnistumista, että toisiaan. Tämän lisäksi myös valmentajalla on oma roolinsa näyttää merkkiä viuhkalla pelaajille ja ohjata heidän liikkeitään.

Mikäli joukkueessa vallitsee yhteishenki joka kannustaa ja rohkaisee, mahdollisuudet voittoon ovat suotuisat. Tässä valmentajalla on iso rooli, olla joukkuehenkeä luovana tekijänä. Valmentajalla tulee olla näky siitä, millaisen joukkueen hän haluaa muodostaa. Hänen tulee myös nähdä yksilöpelaajien taidot, jotta hän voi asettaa heidät tiettyihin tehtäviin. Kuka on hyökkääjä ja kuka puolustaja jne. Jos joukkue ei toimi yhteen, mahdollisuudet voittoon pienenevät. Joukkueella jonka valmentaja ei kykene luomaan yhteishenkeä, ei myöskään ole parhaat edellytykset menestykseen.

Täydellinen valmentaja

Seurakunnan valmentajana toimii Jeesus Kristus, Pyhän Henkensä välityksellä. Toimivassa seurakunnassa tarvitaan juuri tätä täydellistä valmentajaa. Paavali opettaa kirjeissään seurakunnasta hyvin teologisesta näkökulmasta. Lähtökohtana hänellä on oppi Kristuksesta kristologia ja oppi lopun ajasta eskatologia. Paavalin opetuksessa seurakunta on jotakin konkreettista. Se on Kristuksen ruumis, jossa sen jokaisella jäsenellä on yhtä tärkeä tehtävä ja kokonaisuutta johtaa Jeesus. Vaikka seurakunnat toimivat omilla paikkakunnillaan ja paikkakunnalla on monia eri seurakuntia, se ei kuitenkaan alenna seurakuntien arvoa keskenään. Jokainen paikallisseurakunta on seurakunta sanan täydessä merkityksessä, ja jokainen niistä on osallinen Kristuksen koko täyteydestä. Silloin, kun me seurakuntina löydämme yhteishengen ja toimimme yhteistyössä keskenämme ja Kristusta kirkastaen, silloin saamme nähdä myös suurempia voittoja.

Jani Alanko Punkaharjun helluntaiseurakunnan pastori


Kristityn vaellus – Kunhan vaellamme samaa tietä

(Saarna 13.3.2016 jumalanpalveluksessa)

Fil 3:13-20 (k 33/38)

16 Kunhan vain, mihin saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!

Mitä mahtaa tarkoittaa Paavali käyttämällä sanontaa ’sama tie’. Meidän mielissämme se voi
kääntyä ’samanlaiseksi tieksi’. Joissakin tapauksissa vertailu voi olla vahvaa. Joku katsoo toisen kulkua ja ajattelee: ”Ei tuo voi olla oikea kristitty, kun sen vaellus on tuollaista.” Joku vertaa omaa taapertamistaan toisiin ja parahtaa: ”Minusta ei koskaan tule kunnon kristittyä, kun vaellukseni on näin epäonnistunutta.”

John Bunyan kirjoitti 1600-luvulla kirjan ’Kristityn vaellus’, jossa hän vertauskuvallisesti kuvaa
vaellusta turmeluksen kaupungista kohti luvattua päämäärää. Siinä Kristitty kohtaa monenlaisia
vaikeuksia ja taisteluja matkallaan ja selviytyy kuitenkin niistä eteenpäin. Voisiko tuo kirjan kuvaus olla jonkinlainen normi kristityn vaellukselle?

”Kunhan vain, mihin saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!”

Ajatellaanpa suomalaista keskiluokkaista keski-ikäistä kristittyä virkamiestä. Hän käväisee työviikon jälkeen hiihtämässä viikon kiireet ajatuksistaan kauniissa kevättalven luonnossa. Lauantaina hän käy rouvan kanssa ostamassa jokaviikkoisen ostoskärryllisensä jokapäiväistä
leipää, lihaa ja hedelmiä paikallisesta marketista. Hän siivoilee yhdessä rouvan kanssa tilavan
kotinsa parketit ja karvalankamatot ja lepäilee viikon rasituksista kirjoja lueskellen, musiikkia
kuunnellen ja TVtä katsellen sekä tietysti some-kommentteja kirjoitellen. Sunnuntaina hän
suuntaa autollaan kohti kirkkoa ja iloitsee yhteydestä, jota siellä on koettavissa toisten Herran omien kanssa.

Samaan aikaan jossakin Dar Es Salamin slummissa ison perheen kristitty isä kuljettaa keltaisia vesikanistereita slummin asukkaille joka päivä auringon noususta auringon laskuun saaden siitä sen verran tuloja, että juuri juuri saadaan joka päivä perheelle kasaan yksi ateria riisiä ja joskus siihen hiukan muitakin lisukkeita. Jos äiti saa edes parina päivänä käydä siivoamassa 10 kilometrin päässä rikkaampien asuntoalueella parempiosaisten taloja, saadaan hiukan parempi ruoka sunnuntaina kokoon. Kotona lapset sairastavat ripulia tämän tuosta ja joskus iskee malaria ja onpa se vienytkin pari lasta mennessään.

Entäpä millaista on Kiinan provinsseissa jossakin kaukana sisämaassa, jossa kristitty perheenisä herää vankisellissä kärsittyään jo viisi vuotta tuomiota vain sen tähden, että hänet kavallettiin kristityksi ja keksittiin ties mitä syytöksiä.

Vielä voimme miettiä millaista on USAssa suurkaupungin pilvenpiirtäjäalueen keskellä olevan
muutaman tuhat henkeä vetävän modernissa kirkossa. Siellä kolmannessa penkissä istuu kristitty liikemies, joka tuli tiukasti minuuttiaikataulutetun viikon jälkeen kalliilla loistoautollaan kuuntelemaan saarnaa ja osallistumaan seurakuntalauluun ja tietenkin kuulemaan, mitä haasteita pastorit  esittävät tänään evankeliumin saralta, jotta voisi niihin osallistua ja laittaa sihteerin klikkaamaan maanantaina pankkisiirtoja tukeakseen evankeliumin työtä.

Ei ole tiet samanlaisia. Ovatpa tiet hyvinkin erilaisia.

Mitähän siis Paavali tarkoitti sillä samalla tiellä?

Askel kerrallaan valkenee vaikkei määränpäätä näy
Merkki kerrallaan kartta selkenee sitä mukaa kun matka käy
Läpi villin sademetsän yli kuivan suola-aavikon
Läpi syvien vesien yli karun vuoriston
Siellä jossain odottaa kulkijaa uusi maa
Jossa matkan vaivat monin verroin korvataan

R. Rautiainen, Pro Fide (Tupla): Matkalla tutkimattomaan

Luetaanpa muutamia poimintoja Apostolien tekojen luvusta 27

Apt 27:1-44

Voisipa sanoa, että olipas siinä pienoinen hässäkkä elämän merellä. Paavali ja hänen
seurassaan matkanneet Luukas ja Aristarkos joutuivat pahaan pinteeseen yhdessä kahdensadan seitsemänkymmenenkolmen muun laivassa olleen kanssa.

Alun perin Paavalin matkan aiheutti se, että häntä syytettiin rikoksesta. Hän ei toki meidän
katsantokantamme mukaan ollut pahantekijä vaan hyvän tekijä. Toisaalta hän itse mahdollisti
merihätään joutumisen, koska päätti käyttää Rooman kansalaisen oikeutta, eli vetosi keisariin ja tiesi, että siitä seuraa vankina matka Roomaan. Luukas ja Aristarkos taas mitä ilmeisimmin
lähtivät matkaan vapaaehtoisina avustajina. He eivät halunneet jättää Paavalia – ystäväänsä ja
työtoveriaan yksin, vaan lähtivät saattamaan häntä, vankia, auttaakseen sikäli kuin mahdollista matkan aikana.

He kaikki joutuivat hankaliin olosuhteisiin tavallaan omasta valinnastaan, mutta alunperin ja loppuperin kuitenkin muitten aiheuttamana.

Minua itseäni tuossa Apostolien tekojen katkelmassa kerran pysäytti tuo lakoninen ajatus
jakeessa 27:  ”Tuli neljästoista yö, ja yhä me ajelehdimme Adrianmerellä. ”

Neljätoista myrskyisää päivää, neljätoista pimeää yötä nälissään, kylmissään, peloissaan, merisairaana, nääntyneenä, kuolemanvaarassa…

No, tavallaan kaksi viikkoa ihmisen elämässä ei ole kovin pitkä aika. Mutta kaksi viikkoa löysässä
hirressä jo alkaa olla pitkä aika. Kaksi viikkoa kuoleman vaarassa on ikuisuus. Se kuvaa minulle
jotain semmoista elämän ahdistuksen loppumattomuutta. Jokin kipeä asia jatkuu, jatkuu,
jatkuu ja valoa ei näy edes siinä kuuluisassa tunnelin päässä. Eikö tämä koskaan lopu? Sairaus, työttömyys, hätä lapsen tulevaisuudesta, alkoholismi, avio-ongelmat, ristiriidat ihmisten kanssa… lista on loputon.

Miten minä kristittynä olen tällaisessa ahdingossa. Miksi, miksi? Miksi minä?

”Kunhan vain vaellamme samaa tietä”, Paavali kirjoitti.  Eikös se polku pitänyt olla kaikille hiukan
samanlainen, kirkastumistaan kirkastuva? Mikä meni pieleen?

No minäpä kerron vastauksen: En minä tiedä. Enkä usko, että kukaan tietää.

Paavali tuossa raamatun kertomuksessa on suuri Jumalan mies. Toista Paavalia ei ole eikä tule. Toki Jumalan miehiä ja naisia on paljon ja meidänkin ajassamme. Luukas ja Aristarkos
olivat hekin Jumalan miehiä.

Kertomuksen Aristarkosta olen hiukan miettinyt. Olen ajatellut, että hän uskollisena ystävänä ja
työtoverina Paavalin seurassa saattaa olla ehkä hiukan kuin kuka tahansa meistä.

Kun hän siellä jossain kahdeksannen ja yhdeksännen päivän paikkeilla nälissään ja kylmissään
Paavalin nukkuessa mietti elämäänsä ja kohtaloaan, voisin kuvitella, että oli tuokioita, jolloin hän
syvästi katui matkalle lähtöään. Jossain kohtaa hän saattoi väsyä rukoilemaan ja luottamaan ja ajatteli että kaataisipa myrsky koko laivan ja kaikki loppuisi. Epäilikö hän Jumalaa ja Hänen mahdollisuuksiaan? Tuliko vastaan epäilys pelastuksesta ja Jeesuksen työstä? Katumusta
valinnoista saattoi ainakin lainehtia mielessä. Olisi ollut monta paikkaa, jossa hän olisi voinut
sanoa, että minulle riittää. Viimeistään silloin, kun Paavali varoitti sotapäällikkö Juliusta,
että nyt ei kannata tuohon laivaan lähteä, olisi Aristarkos voinut todeta: Nyt tämä poika lähtee toiseen suuntaan.

Muut aiheuttivat Aristarkoksenkin ahdingon.

No, erilaisia ahdinkoja on paljon. Sairaudet on yksi iso ja joskus ja joidenkin elämässä aivan käsittämättömän suuri juttu. Ihmissuhteet, toimeentulohuolet, alkoholismi, turvattomuus, yksinäisyys, erilaisuuden kokeminen ja syrjintä, sodat, rikollisuus, kiusatuksi tuleminen ja muu väkivalta ovat osa pitkää listaa.

Ja tietysti yksi suuri ahdingon aiheuttaja on ihminen itse itselleen. Jollekin tuntuu niitä hankalia
ihmisiä kertyvän tielle jatkuvalla syötöllä. Juuri, kun pääsee eroon hankalasta työkaverista, niin
johan on taas muutama hankala vaikeuttamassa elämää. Naapurusto on täynnä ongelmaihmisiä.
Ja aina vaan törmää mahdottomaan parisuhdekumppaniin. Eikä sitten osaa katsoa peiliin, että mitenkäs minä oikein itse olen tässä toiminut.

Miten tämän kaiken keskellä voi  vaeltaa kristittynä?

Ja mikä on se sama tie, jolle Paavali haastaa.

Tähän on olemassa taas se yksinkertainen vastaus, joka tuntuu joskus liiankin
yksinkertaistetulta. Mutta siinä asiat vaan naksahtaa jengoilleen, vaikka olisi minkälainen elämänkohtalo. ’Sama tie’ on Kristus-tie, joka kulkee hänen ristinsä kautta.

Palataan haaksirikkoutuneiden laivalle: Tuo Luukkaan kertomus jatkuu näin:

42 Sotamiehet aikoivat silloin tappaa vangit, ettei kukaan pääsisi uimalla pakoon.
43 Sadanpäällikkö kuitenkin esti heidän aikeensa, sillä hän halusi pelastaa Paavalin. Hän käski
uimataitoisten hypätä ensimmäisinä mereen ja pyrkiä rantaan
44 ja heidän perässään toisten, joko lankkujen varassa tai muilla laivan kappaleilla. Näin kaikki
pääsivät onnellisesti maihin…  …ja elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka. Sen pituinen se?

No eipä todella ollut sen pituinen. Tällä episodilla oli sikäli onnellinen loppu, että kaikki pääsivät
onnellisesti maihin, mutta…

Paavali oli edelleen vanki.
Laivuri oli menettänyt laivansa ja lastinsa, voimme vain kuvitella mitä vaikeuksia hänellä oli edessään.
Ei kerrota, mutta todennäköisesti laivalla oli kaleeriorjia, jotka olivat edelleen orjia. Sotilaatkin olivat määrätyssä mielessä orjia. Ei heillä ollut mahdollisuutta sanoa, että näkemiin, lähdenkin tästä nyt kotiin. Ei edes sadan päälliköllä ollut sellaista mahdollisuutta.

Mutta on mahdollista, että monella heistä elämä jatkui sisäisesti levollisena. Tiedämme, että
Paavali, Luukas ja Aristarkos olivat kristittyjä.  Mutta on mahdollista, että matkan aikana Paavali
kumppaneittensa kanssa olivat saaneet olla osoittamassa Jumalan hyvyyttä ja rakkautta
muillekin laivan matkustajille ja miehistölle. Ehkäpä tuo levollisuus olikin usemman sydämessä haaksirikon jälkeen. Yksi ’sama’ mikä liittyy kristityn vaellukseen, on rauha Jumalan kanssa. Tuo rauha perustuu armollisen Jumalan mahdollisuuksiin. Tie sinne armon kokemiseen, siis aidon armon kokemiseen, armon, joka kannattelee ja vahvistaa askeleet, kasvattaa näkemään
Jumalan mahdollisuudet ja suunnitelmat on tie, joka ei ole aivan ihmismielen mukainen, mutta on toimiva:

Pieni katkelma Tommi Sarlinin artikkelista, jossa hän kuvaa Tommy Hellstenin ajatuksia ja elämää:

”Hellsten ottaa esiin synnin käsitteen. Synti lienee yksi eniten inflaatiota kärsineistä kristinuskon
käsitteistä. Aikaisemmin syntinä saatettiin pitää tanssia, kiroilua ja kortinpeluuta. Tänään synnille ei tahdo löytyä senkään vertaa merkitystä.

Hellstenille syntien tunnustaminen ja anteeksisaaminen on kuitenkin tie Jumalan luo. – Synnissä
Jumala osoittaa ihmisen oman riittämättömyyden. Synti näyttää ihmisen massiivisen syyllisyyden
ja sen, että ihminen ei riitä oman elämänsä selitykseksi. Hellstenin mukaan Jumala käyttää syntiä
ikään kuin vipuna, joka kampeaa ihmisen rakkauden suuntaan.

Asiaa mutkistaa kuitenkin, että syyllisyys ja häpeä menevät meiltä usein sekaisin. – Jumala ei koskaan häpäise, vaan osoittaa vain ihmisen syyllisyyden. Kun Jumala sitten vapauttaa ihmisen
syyllisyydestä, ihmisen kokema häpeä heikkenee.

Ilman Jumalan rakkautta ihminen ei kestä katsoa omaa syyllisyyttään vaan jää häpeän vangiksi.”

Tässä ollaan elämän äärellä.  Synnin kanssa me ollaan liemessä aivan kaikki ja aivan
loppuun asti. Jumalan valmistama tie on aina ja aina ja aina tie, joka johtaa syyllisyydestä vapauteen.

Laulu, jonka ryhmä lauloi kuvasi tietämme. Siellä on monenlaisia vaikeuksia, mutta merkki
kerrallaan kartta selkenee, sitä mukaa kun matka käy. Laulussa on myöskin lohduttavia sanoja, miten meidän haavojamme hoidetaan ja saamme levätä vaelluksen keskellä.

Lukemattomat vaikeudet ahdistaa
Vaara tiellä vaanii uhaten kulkijaa
Ennenkokemattomat rajuilmat raivoaa
Joskus kuilun reuna askeleen päässä odottaa

Leuto tuuli kuivaa matkamiehen kyyneleet
Balsamia saavat kasvot ahavoituneet
Lähdevesi huuhtoo kädet tiellä tummuneet
Levätä saavat jäsenet uupuneet

R. Rautiainen, Pro Fide (Tupla): Matkalla tutkimattomaan

Tulkaa minun luokseni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan levon. Sanoo Herra, meidän Vapahtajamme.

Hannu Rajala
Savonlinnan helluntaiseurakunnan vanhimmiston jäsen.


Jalanjälkiä

Olen viime päivinä käynyt läpi sellaisia asioita mitkä sattuvat. Ne nousivat kaiken keskelle. Murruin ihan täysin. Vaikka anteeksi on pyydetty jäljelle jää tyhjyys ja se ettei pääse eteenpäin.  Vaimoni on kaikki nämä vuodet kulkenut kanssani. Jaksanut enemmän kuin olisi kenenkään tarvinnut. Liian usein olen jättänyt hänet yksin juuri silloin kun hän olisi tukea eniten tarvinnut. Kaikki mitä minussa on huutaa pettymystä ja uuden yrittämisen mahdollisuutta.

Sanoja on mutta ne eivät tahdo tulla ulos. Istun työpöytäni ääressä ja kyyneleet haluavat tulla ulos. Ei jaksa pidätellä. Suru tulee kaiken läpi. Kumpa tulisi huominen ja muuttaisi kaiken.

Jumala on hiljaa. Mitään ei kuulu vaikka olen huutanut Häntä avukseni. Jokin osa minusta uskoo ja kuljettaa kellon viisareita eteenpäin. Vanha tarina kertoo kuinka ihmińen kyseli Jumalalta miksi hän ei ole kulkenut rinnalla silloin kun on vaikeaa. Alussa oli kahdet jalanjäljet sitten vain yhdet. Ihminen saa vastauksen – silloin kun toiset jalanjäljet katoavat Jumala nostaa minut olkapäilleen. Vaikka en jaksa katsoa eteenpäin tiedän, että hän auttaa.

Tero Huvi
Kirjoittaja työskentelee toiminnanjohtajana
Paltamon työvoimayhdistys ry:ssä ja on kyselee päivittäin mitä kysymyksiä elämä hänelle esittää


Suunnantarkistusta

Siivouksen yhteydessä kirjakyllyni reunalla lepäili vanha Raamattuni. Pöly oli asettunut kansille asumaan. Se on merkkinä siitä,että paljon ei ole kirja avautunut. Lieventävä asianhaara on se, että minulla on toinenkin Raamattu. Olen saanut sen lahjaksi 15-vuotiaana isovanhemmiltani. Tätä kirjoittaessani tosin senkin sijainti on epäselvä. Tarvitsin pölyn ja siivoamisen jotta havahduin siihen kuinka vähän oikeastaan olen Raamattua viime aikoina avannut. Jätänkö päivän lehden lukematta? En koskaan! Tuntuu, että päivän alku vaatii kupin ja toisenkin kahvia ja päivän aviisin.

Liian vähän tulee luettua. Tuudittaudun siihen, että kuuntelen kun opettavat tai selittävät. Vanha viisaus toimii edelleen. Raamattua ei voi ymmärtää jos Raamattua ei lue. Rukouksen läsnäoloa ei voi kokea jos ei rukoile. Yhteyden merkitystä ei voi elää todeksi jos ei ole minkäänlaista seurakuntayhteyttä. Listaa voisi jatkaa pidempääkin. Kysymys ei ole pakosta vaan elämästä.

Huomaan tarvitsevani suunnantarkistusta. Levosta ja armosta käsin. Jostain syystä pölyt pyyhittyäni,  istuin tovin jos toisenkin Raamatun kanssa. Jesajan kirja ja sen luvut 42-44 tuli luettua kahteen kertaan. Minä tarvitsin juuri tuon annoksen. Pakkasin Raamatun mukaan reppuuni kun lähdin kohti Kainuuta. Muuten milloin sinä siivosit ja pyyhit pölyt Raamatun kansilta?

Tero Huvi
Kirjoittaja työskentelee toiminnanjohtajana
Paltamon työvoimayhdistys ry:ssä ja on kyselee päivittäin mitä kysymyksiä elämä hänelle esittää


Varjele sydäntäsi

Sywdäntäsi varjele, nuori!
Olkoon se kuin kaikelle kauniille
avoin huone,
täynnä kiitosta elämästä,
jonka sait.

Olkoon se kuin lähde,
vuolaana virtaava ilon tulva
vailla sameaa vettä.

Olkoon se kuin pyhättö,
jossa alati tuoksuvat puhtaat,
kuihtumattomat liljat.

Varjele sydäntäsi, varjele tarkoin,
sillä puhtaana pysyvä sydän
on Jumalan silmissä
kuin ihana ylistyslaulu hänelle.
Luodulta Luojalle!

Kolarit

Shoppailusta väsyneenä istahdin
kauppakeskuksen aulapenkille.
Melkein heti viereeni rojahti mies,
pudotti kainalosauvansa lattialle,
ja tervehtii.
Nyökkäsin ja värähdin tahtomattani.
”Ole ihan huoletta,” mies sanoi,
”en minä katseista kiusaannu.
Itse katson joka päivä peiliin,
ja kiitän Jumalaa kasvoistani.”

Kiinnostukseni heräsi.
”Ennen olin komea, liiankin hyvän näköinen.
Mutta sitten Jumala paransi minut!”
Mies hymyili katsettani.
”Olin leuhka, oikea ryökäle mieheksi.
Satutin monia ihmisiä.
Jumalaa en ajatellut koskaan.
Sitten tuli kolari, ja minusta tuli katkera mies.
Ilman leikkausia olisin kasvoton ihminen.”

Sitten tuli toinen kolari.
Törmäsin Jumalaan!
Arvaatko, miksi kiitän häntä peilin edessä!”
Nyökkäsin ymmärtäväni.

Mielenkiintoisen keskustelun jälkeen
lähdimme eri suuntiin.
Mies vaivalloisesti keppeineen,
minä levännein askelin.
Hyvästiksi sain vielä lämpimän hymyn.
Ihmettelin, miten voivatkin
noin rujot kasvot olla kauniit,
kuin kirkasta valoa säteilevät!

Sirkka Soulanto
Kirjailija


Miten sitä osaisi?

Tapasin muutama viikko sitten ihmisen jonka tapaamista olin tavalla tai toisella odottanut. Viime kerrasta oli aikaa ja oikeastaan janosin kuulla kuulumisia. Yllätys oli melkoinen kun tapasimme. Tutut kasvot ja eleet ja melkoisen erikoiset jutut.Jotain oli tapahtunut. Netin ihmeellinen maailma oli tuottanut ystäväni näytölle kaukaisen saarnamiehen merten takaa jonka julistusta en tuntenut omakseni. En vaikka kuinka yritin. Valtavalla paatoksella puhetta Jumalan rakkaudesta ja armosta mutta vihan lieskat löivät yli reunojen. Saarnamiehen julistus oli muuttanut asumaan myös ystäväni mielen taloon. Surullista. Miten sitä osaisi suhtautua?

Olen ihan omasta tahdostani joutunut ja saanut käydä läpi nuoruuttani ja kokemuksiani sieltä. Vasta vuosien tai oikeastaan vuosikymmenten jälkeen olen tajunnut, että uskonnon ja uskomisen varjolla tapahtuu paljon sellaista joka ei ole oikein. Sairauden ja terveyden raja ylittyy ja ihmisiä johdetaan harhaan. Minuakin on johdettu. En kyseenalaistanut vaikka ympärilläni olevat varoittelivat ja sanoivat, etteivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Onko todellakin niin, että isoon saliin ahtautuneista sadoista ihmisistä lähes kaikilla on erimittaiset jalat? Tuskinpa. Tai siis ei. Miten sitä osaisi erottaa terveen ja sairaan uskonnollisuuden?

Kumpa osaisin antaa neuvoja kun itsekkin kyselen ja taiteilen elämisen ja uskomisen vuoristoradalla nyt ja aina. Sen olen antanut itselleni ymmärtää ettei kannata jäädä kysymystensä kanssa yksin. Uskaltaisinko kutsua ohikulkijan Savonlinnan helluntaiseurakunnan tilaisuuteen ilman pelkoa siitä, että jalkoja kasvatetaan ihan noin vain ja ihmistä sullotaan uskovaisen muottiin? Minusta tuntuu, että uskaltaisin. Oikeasti.

Tero Huvi
Kirjoittaja työskentelee toiminnanjohtajana
Paltamon työvoimayhdistys ry:ssä ja on kyselee päivittäin mitä kysymyksiä elämä hänelle esittää


Yhdestä puusta

teron kuvaMuutama viikko sitten kuuntelin Radio Deistä erään taiteilijan haastattelua. Tunsin jonkinasteista myötähäpeää, kun haastateltava kertoi vuosikymmenten takaisista kokemuksistaan osana helluntalaista yhteisöä. Kaikkeen puututtiin. Yhteisö määritteli tavan pukeutua ja ilmaista itseään. Oikealla uskolle ja tavalle näyttää omaa uskoaan ulospäin oli määritelty tarkat normit. Niitä valvottiin ja niille etsittiin perusteita milloin Raamatusta ja milloin mistäkin. Ohjelman päätyttyä jäin miettimään, että tuosta kaikesta oli aikaa 30 vuotta. Missä ollaan nyt? Ei kai enään samalla pysäkillä?

Olen ollut kasvokkain sairaan uskonnollisuuden kanssa. Se hiipi lähelleni salakavalasti ja kun sen huomasin oli jo oikeastaan liian myöhäistä. Selkään puukottamisen jälkeen sattuu vieläkin mutta olen hengissä. Edes siinä vaiheessa kun työtoverini alkoi saada ”ilmestyksiä” jotka ihmeellisesti edesauttoivat hänen sairaita pyrkimyksiään en oivaltanut. Jälkeenpäin ajateltuani olen kiitollinen kokemastani. Osaan varoa ja samalla valvoa omia askeleitani. Uskonnon nimissä on tehty ja tehdään yhä edelleen vääriä asioita.

Savonlinnan Helluntaiseurakunnassa puhaltaa hyvät tuulet. Meistä huolimatta. Olisi hienoa kutsua tuo radiossa esiintynyt taiteilija kylään. Pyytää anteeksi jos on anteeksi pyydettävää ja kertoa siitä, että asioista on otettu opiksi. Itse olen siitä elossa oleva esimerkki. Minullekkin on löytynyt paikka. Lippiksestä ja ajamattomasta parrasta sekä kurittomasta luonteestani huolimatta. Näin olen ymmärtänyt, että olemme kaikki tehty yhdestä puusta?

Tero Huvi
Kirjoittaja työskentelee toiminnanjohtajana
Paltamon työvoimayhdistys ry:ssä ja on kyselee päivittäin mitä kysymyksiä elämä hänelle esittää


Pääsiäisen ilosanoma!

pastorinpalstallePalmusunnuntaina Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin. Ne jotka toivottivat hänet tervetulleeksi riemuitsivat ja huusivat Hoosianna, joka merkitsee ”Herra auta, pelasta”. Oli myös niitä, jotka eivät ollenkaan pitäneet kuulemastaan ja kielsivät huutamasta. Mutta mitä Jeesus vastasi heille? ”Jos nämä olisivat vaiti niin kivet huutaisivat!” Meidän tehtävämme on kertoa, jopa huutaa tälle maailmalle, kuka Jeesus on.

Johanneksen evankeliumissa todetaan, että hän tuli omiensa tykö, mutta he eivät ottaneet häntä vastaan, murheellista. Jeesus sanoi katsellessaan Jerusalemia, että hän olisi tahtonut koota heidät siipiensä alle turvaan kuin kanaemo poikasensa, mutta he eivät tahtoneet. Kuitenkin kaikille, jotka ottavat hänet vastaan, hän antaa voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapseksi. Hoosianna! Ei ole parempaa turvapaikkaa, kuin olla hänen omanansa.

Kiirastorstaina, pääsiäisaterialla Jeesus asetti ehtoollisen, tuon siunatun ja ihmeellisen aterian. ”Hän otti leivän, kiitti, mursi ja antoi heille ja sanoi: `Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan. Tehkää se minun muistokseni.` Samoin myös maljan, aterian jälkeen, ja sanoi: `Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan.`” Luuk.22:19,20 Ehtoollinen on sekä liittoateria että yhteysateria.

Kiirastorstai oli myös voimakkaan rukouksen päivä. Getsemanen puutarhassa Jeesus rukoili Jumalan tahdon tapahtumista. Siihen hän meitäkin rohkaisee.

Pitkäperjantaina Jeesus kuoli meidän puolestamme Golgatan keskimmäisellä ristillä. Siellä Jeesus rukoili ristiinnaulitsijoidensa puolesta: ”Isä, anna heille anteeksi…” Ryöväri sai siellä armon, kun hän kuuli: ”Tänään saat olla minun kanssani paratiisissa”. Lopulta kuului huuto: Se on täytetty! Meidän syntimme on sovitettu.

Pääsiäispäivän aamulla Jeesus nousi kuolleista. Epäilevä Tuomas totesi: ”Minun Herrani ja minun Jumalani”. Kieltäjä Pietari sai tunnustaa Herralle: ”Sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas” Me saamme iloita ja riemuita tästä suuresta pelastuksesta, jonka hän on meille hankkinut. Saamme julistaa evankeliumin ilosanomaa kaikkialla ja kaikin tavoin. Hän elää ja on meidän kanssamme!

Kiitollisin mielin
Jyrki Alanko
Kirjoittaja on Hattulan kotikirkon pastori


”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” -Matt. 5:3-

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” -Ps. 23:1-

Taisto_Padatsu

Näiden kahden, näennäisesti ristiriitaisen, raamatun jakeen pohjalta koetan nyt tuoda esiin niitä tuntoja, joita minulla on ollut viimeaikoina. Aika ajoin tulee tyhjä, ehkä pettynytkin tunne oman hengellisen tilan vuoksi, ja sydämen valtaa sanomattoman voimakas kaipaus ja halu kokea Herran ilmestyminen omassa ja seurakunnan elämässä. Minä olen valtavan kiitollinen Jumalalle siitä, mitä kaikkea hyvää Hän on minulle tehnyt ja elämässäni vaikuttanut, mutta kaipaan kiihkeästi yhä lähemmin oppia tuntemaan ja kokemaan Hänen rakkauttaan. Täyteyden ja tyhjyyden on mahdollista olla olemassa rinta rinnan, ja samassa sydämessä voi vallita samanaikaisesti syvä tyytyväisyys ja sammumaton nälkä.

Miksi meidän on niin tärkeää oppia tuntemaan Jeesus? Jäähyväispuheessaan (Joh. 17:3) Jeesus itse sanoo:” Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat Sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka Sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen”. Evankeliumin sanan vastaanottaessamme ja uskomalla Jeesukseen, ja että Hän on kuollut ristillä ja sovittanut syntimme, me olemme uudestisyntyneet ja meillä on iankaikkinen elämä. UUDESTISYNTYMÄ EI OLE PÄÄTEPISTE VAAN ALKU, SILLÄ SIITÄ ALKAA IHANA ETSIMINEN, SYDÄMEN ILOINEN TUTKIMUSRETKI JUMALAN LOPUTTOMIIN RIKKAUKSIIN. Sielun paradoksi on siinä, että etsimme yhä Jumalaa, vaikka olemme Hänet jo löytäneet. ”Anokaa, niin teille annetaan, etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan” Daavidin Psalmeissa soi etsijän itku ja löytäjän ilohuuto! Paavali tunnusti elämänsä päävaikuttimeksi palavan halun seurata Kristusta.” Tunteakseni Hänet” oli hänen päämääränsä. ”Niinpä minä todella luen tappioksi kaikki tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen minun Herrani tuntemisen rinnalla, sillä Hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana, että voittaisin omakseni Kristuksen” (Fil.3:8). Pietari toisen kirjeensä alussa kirjoittaa, mitä kaikkea Jumala on meille lahjoittanut Jeesuksen tuntemisen kautta. Itse asiassa kaikki, mitä me elämässämme ja uskonkilvoituksessamme tarvitsemme. Iäisyyden kannalta uskovan päämäärä on taivas.

Ajallisen elämämme tavoitteena tulisi olla oppia tuntemaan Kristuksen rakkaus. Daavid sanoo paimen- psalmissaan:”Sinä voitelet minun pääni öljyllä, minun maljani on ylitsevuotavainen.”. Jeesus on Hyvä Paimenemme, eikä Hän tahdo, että Hänen lampaansa elävät köyhästi ja niukasti. Hän tahtoo, että he elävät rikasta, jopa yltäkylläistä elämää. Pyhän Hengen täyteys on avain yltäkylläiseen elämään!
”Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on juokseva elävän veden virrat.”
Malja, joka täyttyy, on minun oma persoonallisuuteni juuri sille ominaisine luonteenlaatuineen; mutta jokainen malja voi täyttyä ääriään myöten. Hengen täyteys ei ole mikään univormu, johon pukeutuneena kaikki hengellä täyttyneet kristityt olisivat aivan samanlaisia. Hengellä täyttyminen merkitsee, että tulemme juuri sellaisiksi, jollaisiksi Jumala on alusta alkaen meidät tarkoittanut. Temperamenttisi on Jumalan antama lahja. Älä pidä sitä taakkana, vielä vähemmän syntinä. No, miten Hengen täyttämä elämä tulee ilmi? Sehän ilmenee jo sanonnasta ”malja on ylitsevuotavainen”. Tavallaan voidaan kaikkien ihmisten maljasta sanoa, että se on aika ajoin ylitsevuotavainen. Sen voi tehdä ylitsevuotavaksi suuttumus, pahan himo, harkitsematon into, yleensä kaikki, mitä sydämemme on tulvillaan. Niinpä voimme sanoa, että jokaisesta ihmisestä lähtee yhtämittainen virta, joka osoittaa mitä sydämessämme on. Jos olemme iloisia, näkyy se kyllä, sanoistamme, katseestamme, ilmeistämme, koko olemuksestamme. Samaten jos olemme surullisia, arvostelevia, rakkaudettomia jne. Sisäinen ihmisemme painaa leimansa kaikkeen. Ei tarvita mitään toimenpiteitä sen ilmaisemiseksi. Se ilmenee jokaisessa teossa, jokaisessa sanassa, koko käytöksessämme ja menettelytavassamme. Jeesus asuu meissä. Jos Hän, joka on asettunut meihin asumaan, on hyvä, saa hänen henkensä meidät tekemään hyvää ja painaa pyhän leimansa kaikkeen, mitä teemme. ”Hyvä ihminen tuo hyvästä varastostaan esille hyvää”, sanoo Jeesus. Luonnostamme emme ole hyviä, ei kukaan meistä. Mutta Hän on Hyvä! Ja Hän on asettunut meihin asumaan. Hänen Henkensä on ihmisen hyvä varasto. Haluan rohkaista itseäni ja meitä kaikkia Jeesuksen läheisyyteen pyrkimiseen.

Taisto Padatsu