Kirjoituksia rukouksesta, Juhani Karvinen

Rukoilkaa toistenne puolesta

Raamattu opettaa meitä rukoilemaan yksin ja yhdessä toisten kanssa. Rohkenen kuitenkin ajatella, että useimmat rukoukset, jopa lähes kaikki, ovat tarkoitetut yhteisöllisiksi. Tämä johtuu siitä ruumiin yhteydestä, joka kaikilla kristityillä on Kristuksessa. Paavali opettaa ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään (12:26-27) että sekä kärsimys että kunnia ovat yhteisiä kaikille kristityille.

Isä meidän rukous lienee tunnetuin rukous kristittyjen keskuudessa. Se alkaa sanoilla, ”Isä meidän, joka olet taivaissa”. Emme siis rukoile Isä minun, joka olet taivaissa. Tässä rukoilija tunnustaa, että hän on perheen jäsen.

Yhteisöllisiä rukouksia voidaan rukoilla sekä yhdessä toisten kanssa että yksin ollessa. Tällä tarkoitan esirukouksia. Jobin kirjassa mainitaan:”Ja kun Job rukoili ystäväinsä puolesta, käänsi Herra Jobin kohtalon” (Job 42:10).

Henkilökohtaisena kokemuksena voin sanoa, että tämä on toteutunut useasti omallakin kohdallani. Kun olen omien kipujeni vuoksi rukoillut Jumalaa, mieleeni nousee rukous toisten ihmisten puolesta. Kun alan rukoilla toisten puolesta, omat kipuni otetaan pois. En rohkene sanoa että tämä on patenttiratkaisu omista kivuista vapautumiseksi, mutta suosittelen tällaisia rukouksia ainakin silloin kun siihen tuntee sisäisen kehotuksen. Ei ole väärin että kannamme toistemme kuormia, kyllä Jumala meistäkin huolen pitää.

Olen usein pohtinut Efesolaiskirjeen luvun kuusi sota-asun päälleen pukemista. Tarkkaan ottaen Paavali opettaa tämän tapahtuvan: ”anomisessa kaikkien pyhien puolesta” (Ef. 6:18). Käsittääkseni ainakaan rintahaarniskan pukeminen ei onnistu yksin. Se kiinnitetään kehon suojaksi nauhoilla selkäpuolelta. Tässä on pakko pyytää asetoveria solmimaan haarniska takaa lujasti kiinni, ettei se putoa päältä taistelun melskeessä.

Oletan että sotilaiden keskuuteen syntyi taistelupareja, jotka auttoivat toisiaan sota-asun pukemisessa. Näin on myös uskovien keskuudessa. Syntyy rukousyhteyksiä, jotka voivat olla läheisempiä kuin pelkät sukulaisuussuhteet. Onnellinen se kristitty, joka on löytänyt itselleen rukousystävän. Usein se on oma puoliso ja näin on hyvä. Jos kaikilla ei kuitenkaan ole tätä onnea, voi Jumala antaa meille jonkin toisen.

Juhani Karvinen


Rukouksen maailma

Tulin uskoon 1964 Imatralla. Huomasin kohta seurakuntaan liityttyäni että siellä pidettiin rukoilemista suuressa arvossa. Sain ymmärtää että rukouskokoukset olivat seurakunnan tärkeimpiä viikkotilaisuuksia. Myöhemmin huomasin että seurakunnassa oli monenlaisia rukoilijoita. Kaikki uskovat olivat kyllä Jumalalle yhtä rakkaita, mutta suhde rukoukseen oli mitä suurimmassa määrin henkilökohtainen kysymys.

Suhdetta rukoukseen voi verrata suhteena veteen. Vesi on välttämätön elementti ihmiselle, ja niin on rukouskin. Vettä tarvitaan elämän ylläpitämiseksi juomiseen joka päivä. Samoin rukous kuuluu kristityn jokapäiväiseen elämään. Vettä tarvitaan peseytymiseen. Samoin elämän moninaisissa vaihteluissa tahraantunut kristitty tarvitsee rukousta sisäisen elämänsä puhtauden ylläpitämiseksi. Kun synnit ja erehdyksen hyljätään ja tunnustetaan rukouksessa Jumalalle, saadaan puhdistus elämän myötään tuomista erheistä. Vedessä voidaan uida. Samoin Kristitty voi uppoutua rukouksen maailmaan ja viipyä siellä pitempiäkin aikoja. Samoin kuin vedessä uiminen, myös rukouksessa viipyminen on virkistävä kokemus. Samoin kuin vesi kantaa uimaria, kantaa rukouskin rukouksessa viipyvää ihmistä.

On mahdollista mennä vieläkin pidemmälle niin rukouksessa kuin suhteessa veteen. Rukoilija voi rukouksessa viipyessään jäädä asumaan tähän ihmeelliseen maailmaan. Vertautuessaan suhteeseen veteen, tässä on kysymys siitä, että rukoilija muuttuu vertauskuvallisesti kalaksi. Vesi on oikea elementti kalalle, eikä se voi elää ilman sitä. Vertauskuvallisesti kalaksi muuttunut kristitty jää asumaan rukouksen maailmaan. Nyt hän rukoilee lakkaamatta.

Aina rukoilevat kristityt ovat yleensä sellaisessa asemassa, että elämän mukanaan tuomat haasteet ovat iän tai muun syyn tähden supistuneet. Heillä on halua ja aikaa rukoukselle. Siitä on tullut heille kiinteä osa jokapäiväistä elämää. Rukous on heille elämän asenne. Hanna on raamatullinen esimerkki tästä: ”Ja oli naisprofeetta, Hanna, Fanuelin tytär, Asserin sukukuntaa. Hän oli jo tullut iälliseksi. Mentyään neitsyenä naimisiin hän oli elänyt miehensä kanssa seitsemän vuotta, ja oli nyt leski, kahdeksankymmenen neljän vuoden ikäinen. Hän ei poistunut pyhäköstä, vaan palveli siellä Jumalaa paastoilla ja rukouksilla yötä ja päivää” (Luuk. 2:36-37).

Rukouksen maailmassa elävällä on toki paljon muutakin sisäistä toimintaa kuin rukous. Kyse on Pyhän Hengen toiminnasta meissä. Kyse on jatkuvasta jumalanpalveluksesta sisimmässämme. Välillä Henki pitää musiikkijuhlia sisimmässämme, välillä tulee Hengen pitämiä opetuspuheita ja välillä rukousta, kiitosta ja palvontaa. Emme kuitenkaan useimmat ole jatkuvasti tässä virityksessä, mutta voin vakuuttaa, että tämä on sisäisesti rikasta elämää jota kannattaa tavoitella.

Juhani Karvinen


Luukas ja rikkaan rukoukset

Luukas on erityisasemassa evankeliumien kirjoittajien joukossa. Hän on ainoa ei-silminnäkijätodistaja Jeesuksen elämän muistiinkirjoittajista. Hänen tekstinsä ei alun perin ollut tarkoitettu julkisuuteen. Se on yksityishenkilölle osoitettu kirje. Kirjeen vastaanottaja oli Teofilos, jota puhutellaan ”korkea-arvoisena”. Paavali käyttää tätä termiä puhutellessaan Feliksiä ja Festusta, jotka olivat maaherroja. Teofilos oli korkea-arvoinen henkilö ja rikas.

Luukkaan on arveltu olleen Teofiloksen entinen orja, jonka tämä oli vapauttanut ja kouluttanut lääkäriksi. Luukas oli näin ollen kiitollisuuden velassa Teofilokselle. Tätä taustaa vastaan Luukkaan kirjoitus osoittaa suurta siviilirohkeutta kirjoittajalta. Tämä evankeliumi puhuu poikkeuksellisen paljon rikkaista henkilöistä, eikä kovinkaan positiivisessa sävyssä :”Nälkäiset Hän on täyttänyt hyvyytensä runsaudella, mutta rikkaat Hän on lähettänyt tyhjinä pois” (Lk. 1:52). ”Mutta voi teitä, te rikkaat, sillä te olette jo saaneet lohdutuksenne” (Lk. 6:24). ”Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois. Kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut ” (Lk. 12:20). ”Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin (Lk. 16:22).”

Näyttää selvältä että Luukas halusi varoittaa Teofilosta rikkauden vaaroista, ennen kaikkea turvaamasta siihen liikaa. Varoitettuaan näin korkea-arvoista ystäväänsä, osoittaa Luukas toisen tahon, johon ihminen voi turvautua hätänsä hetkellä. Hänen evankeliuminsa puhuu rukouksesta enemmän kuin toiset evankeliumit yhteensä.

Luukas kirjoitti evankeliumiinsa kaksi pitkähköä Jeesuksen puhetta rukouksen mahdollisuuksista. Nämä tekstit ovat toisissa evankeliumeissa vain mainintoina, joten niiden merkitys korostuu tässä yhteydessä. Nämä opetukset löytyvät Luukkaan evankeliumin 11:nnessä ja 13:nnessä luvusta (Lk. 11:1-13 ja Lk. 18:1-14). Näiden puheiden pääsisältönä on opetus: ”Eikö sitten Jumala hankkisi oikeutta valituilleen, kun nämä yötä päivää huutavat Häntä avukseen”.

Luukkaalla on yksi positiivinen teksti rikkaasta, se on kertomus Sakkeuksesta: ”Hän oli publikaanien esimies ja oli rikas” (Lk. 19:2). Jeesus aterioi tämän kotona, vaikka se oli vastoin yleisesti hyväksyttyjä hyviä tapoja. Tämä kertomus päättyy sanoihin: ”Sillä ihmisen poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä on kadonnut.”

Tähän yhteyteen sopii ottaa Jeesuksen puhe publikaanista (Lk. 18:9-14). Nyt tullimies onkin hyvä esimerkki rukoilijasta. Rahan kanssa työkseen olevat, olkoot he liikemiehiä tai yrittäjiä, ovat jatkuvassa vaarassa omantunnon loukkaantumiselle. Rukoileva publikaani ei yritä väistää syyllisyyttään. Hän tulee Jumalan eteen syntisenä ja saa armon: ”Hän meni kotiinsa vanhurskautettuna.”

Kun Luukas ensin vei Teofilokselta pelkän maalliseen asemaan turvaamisen, hän ositti samalla paremman tien, rukouksen ja Jumalaan turvaamisen. Teofilos ei loukkaantunut Luukkaan suorista sanoista. Ilmeisesti hän otti Luukkaan ohjeen vakavasti ja noudatti sitä. Tämän voi päätellä siitä että Luukas kirjoitti hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevalle ystävälleen vielä toisenkin kirjeen, jonka me tunnemme nimellä Apostolien Teot

Juhani Karvinen


Rukouksen reunaehtoja

Uusi Testamentti osoittaa että rukous on yhteisöllinen asia. Tämä voidaan havaita Jeesuksen ja apostolien opetuksesta. UT rukouksista tunnetuin, Isä Meidän rukous on osoitettu meidän isällemme, ei minun isälleni. Toisaalta Jeesus opettaa vuorisaarnassa kammiorukouksista, jotka suoritetaan yksinäisyydessä. Kuitenkin yksinäisen rukoilijan anomuksiin kuuluu yleensä esirukous toisten puolesta, jolloin rukoukset ovat yhteisöllisiä. Yhteisöllisyys johtuu siitä, että kristityt ovat yksi ruumis Kristuksessa (1 Kor. 12:26-27).

Edellä sanotusta johtuen rukousten kuulemisen yhteyteen liitetään kysymys rukoilijan ihmissuhteista. Eräs tunnetuimmista uskon rukousta korostavista Jeesuksen opetuksista sisältää rukouksen kuulemisen reunaehdon: ”antakaa anteeksi, jos kenellä teistä on jotakin toistansa vastaan” (Mark. 11:23-25). Sama ihmissuhteisiin liittyvä viittaus löytyy monista yhteyksistä UT.ssa.

Jaakob on suorasanainen kirjeessään (Jaak.1:5-7). Hän opettaa viisauden anomisesta ja päättyy tylyyn kuittiin hylätystä rukouksesta: ”Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa. Millaisesta rukoilijasta on kyse? Jaakobin mukaan kyse on kaksimielisyydestä, epävakaudesta (Jaak.1: 7-8). Tällainen on ihminen joka ei halua tehdä selvää ratkaisua maailman ja Jumalan valtakunnan välillä. Kyse on vakavasta asiasta, joka johtaa Jumalan vihollisuuteen (Jaak.4:4-8). Maallisen hyvän maksimoiminen johti köyhien sortamiseen. ( Jaak.5: 4-6).

Kyseenä olevassa tekstissä voi helposti havaita, että kirjeen vastaanottajilla oli suuria ihmissuhde ongelmia. Tämä käy ilmi kirjeen sisällöstä. Rikkaiden suosiminen köyhien kustannuksella (2:1-9 ja 5:1-4). Hurskaiden puheiden suosiminen käytännön tekojen kustannuksella (2:14–16). Katkera kiivaus ja riitaisuus (3:14). Sekä panettelu (4:11). Olivat kaikki valitettavan yleisiä heidän keskuudessaan.

Kun Jumala haluaa ohjata ihmisen oikealle tielle, Hän voi joutua sallimaan elämään epämiellyttäviä asioita. Tämän kirjeen alku puhuukin kärsivällisyydestä koetuksissa. Seurauksena on täydellisyys ja eheys. UT täydellisyys tarkoittaa täysi- ikäisyyttä, jolloin kristitty on sellainen, kuin kasvaneen uskovan tulee olla. Tämä ei tarkoita virheettömyyttä, sillä se on mahdotonta tässä maailmassa. Eheys ihmisessä tarkoittaa sisäistä sopusointua jollaiseksi taivaallinen viisaus kuvataan Jaakobin kirjeen kolmannessa luvussa: ” Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile (ole puolueellinen RK), ei teeskentele”( 3: 17). Eheys on tässä yhteydessä vastakohta kaksimielisyydelle. Jaakobin kirjeen alkujakeet puhuvat nimenomaan tällaisen viisauden anomisesta.

Jaakobin rajut ilmaukset seurakunnan tilasta saattaisivat johtaa toivottomuuteen. Tämä ei kuitenkaan ollut kirjeen tarkoitus. Vaikka lukijoita kehotetaan sydämen puhdistukseen, itkuun ja murheeseen (Jaak.4:8-9), kirje päättyy toivon näköaloihin. Syntien tunnustaminen johtaa anteeksiantamukseen ja rukousten kuulemiseen (Jaak.5:14–16). Tästä on hyvänä esimerkkinä Jeesuksen kertomus Fariseuksesta ja publikaanista. Fariseuksella oli vain kiitosaiheita Jumalalle tuotavana. Publikaani tunnusti syntejään. Kuitenkin syntinen mies oli tällä kertaa otollisempi Jumalalle. Jaakobin kirje päättyykin esimerkkiin Eliasta. Eliaskin oli vajavainen ihminen, kuitenkin häntä kuultiin. Rukous ei ole vahvojen ja virheettömien etuoikeus. Rukous on heikkojen mahdollisuus. Kaikilla on toivoa!

Juhani Karvinen


Hiskian rukoukset 1

Hiskia oli hurskas kuningas joka turvasi Jumalaan. Raamattu kertoo hänen merkittävistä rukouksistaan. Hiskia rukoili silloin kun Jerusalem oli vihollisen ahdistamana ja vielä ollessaan samoihin aikoihin itse kuolemansairaana. Näistä tapahtumista kertoo muunmuassa Jesajan kirjan 37 ja 38 luku.

Israel oli Salomon jälkeen jakautunut kahdeksi kuningaskunnaksi. Jerusalem oli Juudan pääkaupunki. Juudaan kuuluivat Juudan ja Benjaminin heimot. Pohjoista Israelia hallittiin Samariasta. Molemmat sijaitsivat maantieteellisesti vaikeassa paikassa, kahden suurvallan välissä. Väliin eteläinen naapuri Egypti hallitsi näillä Välimerellisillä alueilla. Välillä taas Eufratin ja Tigris jokien alueilla sijaitsevat Babylon, Assur tai Meedia-Persia olivat suurvalta-asemassa ja asettivat reunaehtoja Israelin ja Juudan itsenäisyydelle. Äärimmillään tämä suurvaltojen intressipiiriin kuuluminen johti pakkosiirtolaisuuteen.

Egypti oli vanha naapuri, jonka kanssa oli opittu elämään pääasiassa rauhanomaista rinnakkaiseloa. Vaikeammaksi muodostui suhde kaksoisvirran suurvaltoihin. Epäluottamus Israelin lojaalisuuteen johti konflikteihin. Hiskian aikana Samaria tuhottiin ja Israelin pohjoiset heimot vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assuriin. 7 vuotta myöhemmin Assur hyökkäsi Juudaan. Syynä oli Hiskian toiminta. Hän oli lupautunut maksamaan Assurille vuosittain veroa, mutta laiminlöi lupauksensa. Hiskia turvasi ilmeisesti tässä vaiheessa Egyptin apuun kriisitilanteessa. Assurin armeijan lähestyessä Jerusalemia ja kun Egyptin apua ei kuulunut, Hiskia maksoi kiltisti veronsa. Assur ei kuitenkaan enää luottanut Hiskiaan ja jatkoi hyökkaystään syvemmälle Israeliin.

Juudan varustetut kaupungin alkoivat kukistua. Samaan aikaan Assur kävi taitavaa informaatiosotaa Jerusalemia vastaan. Kielitaitoiset Assurin edustajat kävivät pitämässä propaganda- puheita Jerusalemin muurien juurella. Puheet olivat mahtavia. He julistivat Jumalan kehottaneen heitä kukistamaan Juudan. Tilanne näytti kaikin puolin toivottomalta. Hiskian tässä käsiteltävä rukous ajoittuu tähän tilanteeseen.

Profeetta Jesaja, joka asui Jerusalemissa, rohkaisi Hiskiaa luottamaan Jumalaan. Kuningas levitti nyt Assurilaisilta saamansa uhkauskirjeen Jumalan eteen ja rukoili. Rukousvastaus tuli Profeetta Jesajan välityksellä. Siihen kuului tämä rohkaiseva lause: ”Ja Hän on sinun aikojesi vakuus, avun runsaus, viisaus ja ymmärrys; Herran pelko on oleva Siionin aarre” (Jes.33:6).

Sanonta ”aikojesi vakuus” on rikassisätöinen ja sisältää pähkinänkuoressa Herran vastauksen Hiskialle. ”Vakuus” on käännetty eri käännöksissä eri tavoin. Kyse on kuitenkin aina siitä, että Jumala on uskollinen ja luotettava kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Suomeksi ”vakuus” tuo mieleen pankkilainan ehdot. On oltava ”vakuus” siitä, että pankki saa kaikissa tilanteissa omansa takaisin. Kun Jumala on ”aikojemme vakuus” luo se turvallisuuden vaivaisellekin vaeltajalle. Jumalan enkeli tuhosi Assurin armeijan Jerusalemin edustalle.

Espanjalaisessa raamatussa tässä jakeessa käytetään sanaa joka kuuluu merenkulkukieleen. Se on 1 Todiste kuljetussopimuksesta. 2. Kuitti siitä, että rahdinkuljettaja on vastaanottanut tavaran kuljetusta varten tai lastannut tavaran alukseen. 3. Sitoumus toimittaa tavara määräpaikkaan. 4. Sitoumus luovuttaa tavara määräpaikassa ainoastaan sille, joka esittää alkuperäisen asiakirjan. Kyse on asiakirjasta jossa laivan päällikkö sitoutuu toimittamaan lastin perille määräsatamaan. Tämä tosiasia ilmaisee Jumalan luonteen suhteessa ihmiseen. Hän on sitoutunut pelastamaan ihmisen, nyt ja aina.

Juhani Karvinen


Hiskian rukoukset 2

Jerusalemin piirityksen aikoihin Hiskia sairastui vakavasti. Hän sai profeetta Jesajalta ankaran sanoman: ”Toimita talosi; sillä sinä kuolet etkä enää parane”( Jes.38:1). Hiskia oli hallitseva kuningas ja hänen talonsa toimittamiseen kuului myös seuraavan kuninkaan valinta. Tässä oli kuitenkin pulma, Hiskialla ei käytettävissä olevan tiedon valossa ollut miespuolista jälkeläistä kuninkaaksi. Hiskia tajusi että hän ei nyt voinut saada apua ihmisiltä. Hän kääntyi seinään päin ja rukoili Herraa. Rukouksen alussa Hiskia muistutti Herraa nuhteettomasta vaelluksestaan. Oman ansion muistelu loppui kuitenkin lyhyeen kun mieleen alkoi muistua omat erehdykset ja tehdyt synnit. Sanat loppuivat ja jäljelle jäi katkera itku (Jes. 38:3-5 ja 17). Nämä kyyneleet olivat Jumalalle mieleen. Rukousvastaus tuli pian. Profeetta Jesaja toi kohta uuden sanoman Jumalalta: ”Minä olen kuullut sinun rukouksesi, olen nähnyt sinun kyyneleesi. Katso minä lisään sinulle ikää 15 vuotta.”

Joskus Jumala parantaa ihmeen välityksellä. Tällöin ei tapahtumassa voida havaita lääkärien tai toisten ihmisten toimintaa. Joskus parantuminen rukousvastauksena tulee lääkinnän tai muun inhimillisen toiminnan kautta. Tässä tapauksessa raamattu kertoo: ”Ja Jesaja käski tuoda viikunakakkua ja hautoa paisetta, että hän tulisi terveeksi” (Jes. 38:21). On syytä olettaa, että viikunakakku oli tässä tapauksessa sopiva lääke tähän vaivaan. Kunnia annettiin kuitenkin Jumalalle.

Hiskia on hyvä esimerkki myös siinä mielessä, että hän muisti avun saatuaan tuoda julki kiitosaiheensa. Hän kirjoitti runon, jota voidaan kutsua vaikka kiitospsalmiksi (Jes. 38:10–20). Vaikka tämä runo ei tullutkaan valituksi raamatun psalmien kirjaan, sitä ilmeisesti laulettiin sen ajan jumalanpalveluksissa ja Jumalalle annettiin kunnia suuressa seurakunnassa.

On luonnollista että sairas ihminen rukoilee parantumista ja se on luvallista. Tässä on kuitenkin pulma. Ihminen ei tiedä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Tässä tapauksessa Jumala antoi Hiskialle 15 vuotta jatkoaikaa. Kaksi vuotta Hiskian paranemisen jälkeen syntyi Manasse, josta tuli seuraava kuningas. Manasse oli reaalipoliitikko, joka osoitti lojaalisuutta yleiselle mielipiteelle ja vallitsevalle maailmanvallalle Assurille siinä määrin, että hylkäsi isiensä Jumalan ja alkoi palvoa Assurin jumalia. Hän tapatti uutta politiikkaa vastustavat tahot. Myöhemmin ollessaan vankeudessa Assurissa Manassa teki kuitenkin parannuksen ja sai palata takaisin Jerusalemiin. Loppuelämänsä hän palveli vilpittömästi Jumalaa. Noin 50 vuotta Manassen kuoleman jälkeen Juuda lankesi jälleen pois Jumalasta, joutui naapurina olevien suurvaltojen, Egyptin ja Babylonin suurvaltapolitiikan uhriksi ja vietiin pakkosiirtolaisuuteen Baabeliin.

Vaikka Hiskia parantui, näin ei kuitenkaan tapahdu aina kun rukoilemme. Tämä on monesti ongelma ihmiselle. Jeesus kyllä paransi kaikki sairaat, mutta hän kulki aina Jumalan johdatuksessa. Bedestan lammikolla parannettiin vain yksi mies. Koska me emme ihmisinä ole aina varmoja Jumalan hyvästä tahdosta kussakin tilanteessa, on meidän syytä rukoilla nöyrästi uskoen kaikkien sairaitten puolesta. Viimekädessä on kuitenkin toivottava että Jumalan tahto tapahtuu. Se on aina parasta.

Juhani Karvinen


Hiskian rukoukset 3

Hiskian isä, kuningas Aahas palveli epäjumalia. Hän sulki Jerusalemin temppelin ja lakkautti säädetyn jumalanpalveluksen. Kun Hiskia pääsi valtaan hän puhdistutti temppelin ja aloitti temppelipalveluksen säädetyllä tavalla (2 Aikak. luvut 29-32). Hän palautti pääsiäisen vieton alkuperäisessä merkityksessä. Tällaista pääsiäistä oli vietetty viimeksi Salomon aikana. Kun Hiskia näki Assurin kuninkaan hyökkäävän maahansa, hän varustautui taisteluun kaikin käytettävissä olevin keinoin. Yhdessä kansan kanssa he tukkivat Jerusalemin edustalla olevat vesilähteet, ettei hyökkäävällä sotajoukolla olisi runsaasi vettä käytössään. He korjasivat Jerusalemin muurin ja rakensivat vielä toisen muurin entisen viereen. Hän teetti runsaasti heittoaseita ja kilpiä. Hän asetti kansalle sotapäälliköitä ja piti rohkaisevan puheen: ”Olkaa lujat ja rohkeat! Älkää pelätkö älkääkä arkailko Assyrian kuningasta ja hänen kanssaan olevaa joukkoa. Hän, joka on meidän kanssamme, on suurempi kuin se, joka on hänen kanssaan. Hänen kanssaan on lihan käsivarsi, mutta meidän kanssamme on Herra, meidän Jumalamme. Hän auttaa meitä ja sotii meidän sotiamme.” Ja kansa luotti Hiskian, Juudan kuninkaan, sanoihin” (2 Aikak. 32: 7-8).

Näiden tapahtumien jälkeen Assurin kuningas hyökkäsi Jerusalemin kimppuun. Nyt oli tosi kyseessä ja Hiskia kadotti rohkeutensa tällä ratkaisevalla hetkellä. Hän lähetti sanan profeetta Jesajalle: ”Hädän kurituksen ja häväistyksen päivä on tämä päivä, sillä lapset ovat tulleet kohdun suulle saakka, mutta ei ole voimaa synnyttää” (Jes. 37:1-3). Kaikki mitä voitiin tehdä, oli tehty, mutta asiain kulku näytti johtavan perikatoon. ”Synnytys” keskeytyi ratkaisevalla hetkellä. Tarvittiin pätevä ”kätilö” paikalle. Sellainen oli Profeetta Jesaja.

Yksilön ja seurakunnan elämässä voi tulla eteen vastaavia tilanteita. Jumalan antamaa näkyä on toteutettu kaikin tavoin, mutta sitten tulee eteen hallitsemattomalta tuntuvia vaikeuksia. Päämäärän saavuttaminen on lähellä, mutta voimat loppuvat kesken ponnistuksen. Profeetta Jesajan kautta tuli rohkaiseva sanoma, joka myös toteutui: ” Sentähden, näin sanoo Herra Assurin kuninkaasta: Hän ei tule tähän kaupunkiin eikä siihen nuolta ammu, ei tuo sitä vastaan kilpeä eikä luo sitä vastaan vallia. Samaa tietä, jota hän tuli, hän palajaa, ja tähän kaupunkiin hän ei tule, sanoo Herra. Sillä minä varjelen tämän kaupungin ja pelastan sen itseni tähden ja palvelijani Daavidin tähden.” Niin Herran enkeli lähti ja löi Assurin leirissä sata kahdeksankymmentä viisi tuhatta miestä, ja kun noustiin aamulla varhain, niin katso, he olivat kaikki kuolleina ruumiina. Silloin Sanherib, Assurin kuningas, lähti liikkeelle ja meni pois; hän palasi maahansa ja jäi Niiniveen.” (Jes.37: 33-37).

Uskon että tässäkin ajassa vaikuttaa Jumalan profeetallinen Henki. En tarkoita vain ”armolahjaprofeettoja”. Seurakunta tarvitsee tervehenkisiä ”virkaprofeettoja”, joilla on arvovaltaa sanoa kiperissä tilanteissa mikä on Jumalan aikomus kussakin tilanteessa. Tämän Hengen vaikutuksesta saadaan rohkeus takaisin. Vaikeudet voitetaan ja tapahtuu Jumalan tahdon mukaisia asioita. Kunnia tosin tulee yksin Jumalalle, mutta näin tulee ollakin.

Juhani Karvinen


Getsemane rukous

Kiirastorstai- iltana Jeesuksen ja opetuslasten ryhmä oli jakautunut neljään ryhmään. Juudas oli omilla teillään. Kaksitoista meni Getsemaneen. Kahdeksan sai ohjeen jäädä istumaan ja odottamaan. Kolme meni Jeesuksen kanssa pidemmälle. Jeesus meni kauemmas ja oli yksin. Tässä tapahtumasarjassa voidaan nähdä symboliikkaa, joka ilmaisee erilaisten rukoilijoiden ja rukousten luonteen.

Juudas ei ollut enää joukossa. Kahdeksan opetuslapsen ryhmä kuvaa yleistä seurakunnallista rukousta. Kolme on rukoileva pienryhmä. Jeesus on yksinäinen rukoilija.

Seurakunnallisessa rukoustilanteessa on mukana kaikki paikallaolijat. Näissä yhteyksissä jaetaan yhteisiä rukousaiheita ja rukoillaan niiden puolesta. Tässä korostuu seurakunnallinen yhteys. Pienryhmä rukouksissa voidaan jakaa astetta intiimimpiä rukousaiheita. Myös yleinen rukoustilanne voidaan jakaa pienryhmiin, jossa jokaisen puolesta rukoillaan läheisessä yhteydessä.

Yleistäen voidaan sanoa että yksinjääminen ei ole hyväksi. On kuitenkin asioita joiden kanssa rukoilija on mieluummin yksin. Getsemanessa tapahtui näin. Näyttää sitä, että Jeesus halusi alun perin rukoilla pienryhmässä. Kun hänen tuskansa lisääntyi, meni hän yksin kauemmas ja heittäytyi maahan tuskaiseen rukoukseen. Kolmen opetuslapsen pienryhmä, jolta Jeesus odotti tukea, nukkui. Jumala ei kuitenkaan jätä yksinäistäkään rukoilijaa huomiotta. Jeesukselle ilmestyi enkeli joka vahvisti häntä.

Jeesuksen rukous oli lyhyt. Se toistui kolme kertaa. Tässä rukouksessa tuli ilmi ristiriita rukoilijan ja Jumalan tahdon välillä. Rukous päättyi aina omasta luopumiseen. Kyse on antautumisrukouksesta. Antautumista seuraa omasta tahdosta luopuminen Jumalan edessä. Taistelu lakkaa. Antautumista seuraa lepo sielussa. Jeesus kulki nyt Golgatalle ilman epäröintiä.

Missä määrin tämä on mahdollista tavallisen ihmisen elämässä? Moni tunnistaa edellä kerrotun tilanteen omakohtaisesti. Pienen ihmisen on mahdollista luopua omista pyyteistään. Hän voi alistua Jumalan tahtoon vastoin omaa tavoitettaan. Näissä tilanteissa oma voima lyödään maahan. Kun tämä tapahtuu, Jumala ottaa vastuun lopusta. Kuolemaa seuraa ylösnousemus. Ylösnousemusta seuraa uusi elämä.

Paavali koki jotakin samaa. Hänellä oli lihassaan ”pistin”, joka tuotti paljon kipua. Paavali halusi taakastaan eroon. Hänkin rukoili kolme kertaa. Vastaus ei ollut Paavalille mieleen.” Minun armossani on sinulle kyllin.” Tähän oli tyytyminen. ”Pistin” piti Paavalin nöyränä heikkouden vallassa. Paavali kirjoittaa: ”Niinpä, kun minä tulin teidän tykönne, veljet, en tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta julistamaan. Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna. Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa, ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista, ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan voimaan” (1 Kor. 2:1-5).

Juhani Karvinen


Sopimusrukous

Sopimusrukous on rukouksen muoto, jossa rukoilijat sitoutuvat toisiinsa ja yhteiseen rukousaiheeseen. Rukoilijat ovat niin yhtä, että toteutuu Aristoteleen määritelmä ystävyydestä:” Kahdessa ruumiissa on yksi sielu.” Jeesus sanoi sopimusrukouksesta: ”Vielä minä sanon teille: jos kaksi teistä maan päällä keskenään sopii mistä asiasta tahansa, että he sitä anovat, niin he saavat sen minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä.” Silloin Pietari meni hänen tykönsä ja sanoi hänelle: ”Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa?” (Mat. 18:19-21.)

Jeesuksen opettama sopimusrukous ei tarkoita mitä tahansa kahden rukoilijan yhdessä hyväksymää rukousaihetta. Kyse on jostakin syvemmästä. Adam Clarken kommentaarissa sopimusrukouksen yhteydessä käytetään sanaa: συμφωνηστωσιν, simfonisoida tai harmonisoida. Kyseessä on metafora, jolla tarkoitetaan samaa nuottia tai sävelmää soittavia soittimia, mutta tässä sillä tarkoitetaan sydämen toiveiden ja halujen yhteensovittamista tilanteessa, jossa kaksi tai useampi henkilöä rukoilee Jumalaa. Kyseinen metafora antaa myös ymmärtää, että aivan samalla tavalla, kuten taitavasti soitettu yhteinen sointi hyvässä konsertissa on miellyttävää kuunnella, samoin useamman ihmisen yhteinen lämmin ja samasta sydämestä tuleva rukous on miellyttävää Jumalan korville ja katseelle.

Kyse on siis ilmaisusta jota käytetään puhuttaessa esimerkiksi sinfoniaorkesterista. Kyse ei ole siitä että sopimusrukoilijat ovat inhimillisesti samankaltaisia ja kokevat ”sielujen sinfoniaa.” Orkesterin soittimet ovat hyvinkin erilaisia. Huilu ja konserttiflyygeli tai viulu ja käyrätorvi ovat niin soinniltaan kuin ulkonäöltäänkin kovin erilaisia. Kuitenkin niillä voidaan soittaa samassa orkesterissa ja saada aikaan kaunis harmonia. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että taitava säveltäjä on kirjoittanut yhdessä soitettavan teoksen. Kaikki orkesterin jäsenet sitoutuvat samaan sävellykseen. Muutoin ei synny musiikillista harmoniaa. Tämä koskee sekä täyttä sinfoniaorkesteria että kahta tai kolmea soittajaa. Rukouksen harmonisen sävellyksen syntymiseen on vain yksi säveltäjä. Jumala.

Sopimusrukous liittyy ihmissuhteita koskevaan teksti yhteyteen. Pietari tarttuu luonteensa mukaisesti heti konkreettiseen elämäntilanteeseen. Hän on Galilean meren kalastaja, joka oli elänyt viime vuodet kahdentoista opetuslapsen joukossa. Kuullessaan Jeesuksen puheen hän joutui heti ajattelemaan elämän realiteetteja. Oppilasjoukossa oli ollut erimielisyyksiä. Oli esitetty kysymys, kuka meistä on suurin. Pietari joutui vakavan kysymyksen äärelle: ”Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka on rikkonut minua vastaan?” Jeesuksen seuraava vertauspuhe kertoo salaisuuden, jonka turvin raadolliset opetuslapset voivat olla vailla riitasointuja. Hän, joka elää jatkuvassa anteeksiantamuksessa, on otollinen rukoilija.

Juhani Karvinen


Rukousyhteys

Jeesuksen opetus sopimusrukouksesta sisältää monia merkittäviä elementtejä. Kun koolla ollaan Hänen nimessään, Jeesus lupaa olla rukoilijoiden keskellä. Tämä ei tarkoita vain sitä, että Jumalan Poika on itse kaikkialla läsnä oleva Jumala. Se, että jotain tehdään Hänen nimessään, tarkoittaa sitä, että toiminta tapahtuu Hänen tahtonsa mukaan. Jeesus ei ole Hänen nimessään kokoontuneiden keskellä vain läsnäolijana. Keskellä oleminen on sitä, että hän on kaiken keskipiste. Hän ei ole vain kuuntelija. Hän on orkesterin kapellimestari.

Kapellimestari johtaa orkesteria tahtipuikolla: ”Lyönnillä ilmaistaan muusikoille kappaleen tempon ja dynamiikan vaihtelut sekä muut tulkintaan liittyvät yksityiskohdat” (Wikipedia). Soittajat sitoutuvat johtajan alaisuuteen. Vanha selitysraamattu vuodelta 1872 sanoo tällaisesta rukouksesta, että se tapahtuu: ”minun (Jeesuksen) uskossani, minun asioissani, minun rakkaudessani, minun Henkeni vaikutuksesta. ”

Siellä minä olen heidän keskellään, johdan heitä, hallitsen heidän sydämiään, ohjaan heitä, avustan heitä kaikessa, mikä huolestuttaa heitä, vahvistan heitä heidän tekemisissään ja annan siunauksen sekä menestyksen kaikkeen mihin he ovat ryhtyneet. Vaikka juutalaiset sanovatkin että seurakuntaan tulisi kuulua vähintään kymmenen jäsentä, Jumala voi olla läsnä vähäisemmänkin joukon ollessa koolla, ja jopa silloin kun läsnä on vain yksi henkilö.”( Gill:n kommentaari)

Vainon kohteena olevassa alkuseurakunnassa oli yksi sydän ja yksi sielu ja se rukoili voimallisia rukouksia (Apt. 4:23-37). Tähän ihannetilaan tuli särö. Seurakuntalaisten tasa-arvo järkkyi. Hellenistejä alettiin syrjiä päivittäisissä avustuksissa. Hellenistit olivat kreikan kielen ja tapoja omaksuneita juutalaisia, jotka olivat syntyneet Juudean ulkopuolella. He asuivat nyt Jerusalemissa ja uskottuaan Jeesukseen liittyivät seurakuntaan. He toivat mukanaan oman juutalaisesta perinteestä poikkeavan kulttuurinsa. Jumala hyväksyi heidät, mutta omassa perinteessään elävä heprealaisseurakunta ei siihen täysin kyennyt. Asia ratkaistiin asettamalla uusi toimielin, diakonit. Hellenistit hyväksyttiin seurakunnan tasa-arvoisiksi jäseniksi kaikilta osin. Seurakuntaan palasi rauha ja seurakuntakasvu (Apt. 6:1-7). Myöhemmin osoittautui että oli tehty oikea strategiset mittasuhteet omaava ratkaisu. Evankeliumi levisi kaikkeen maailmaan kreikkaa puhuvien hellenistien kautta (Apt. 11:19-30). Ilman hellenisti kristittyjen ratkaisevaa panosta olisi kristinusko jäänyt juutalaisuuden lahkoksi.

Kulttuurierot nuorten ja vanhojen, uusien tapojen ja vanhojen perinteiden yms. välillä voivat rikkoa herkän rukousyhteyden. Tämä on vakava kysymys. Olemme syntyneet samasta Hengestä. Jos parannusta vaaditaan, tulee kunkin vaatia sitä ennen muuta itseltään.

Mutta harmonisessa, samankaltaisten sielujen rukouksessa, yhden perheen jäsenten kesken, yhden Jumalan palvelijoiden, saman rakkauden sitomien, saman lipun alla taistelijoiden, samasta voitosta vakuuttuneiden; elävä ja rakastava yhteenliittymä, jonka ääni Jumalan korvissa on kuin vesien solina. Sen mukaisesti, mitä he pyytävät maanpäällä, sen he saavat, sanoo Jeesus.”( J.F.B.:n  kommentaari)

Juhani Karvinen


YHTEISPELIÄ!

Seurakuntaelämä on joukkuelaji, jossa jokaisella jäsenellä on tärkeä tehtävä. Seurakuntien välilläkin toimii yhteispeli, koska jokainen seurakunta toimii saman valmentajan alaisuudessa. Ekumenia parhaimmillaan on kuin yksi iso joukkue, joka pelaa saavuttaakseen saman tavoitteen, maaliin pääsemisen yhdessä.

yhteispeliOlen aina ihaillut urheilussa joukkuelajeja, kuten jalkapalloa tai jääkiekkoa. Joukkuelajeissa kaikilla pelaajilla on oma tehtävänsä, mutta pelaajat huomioivat myös jokaisen muun pelaajan joukkueessaan. Pohjanmaalla syntyneenä olen aina pitänyt eniten pesäpallosta. On jännittävää seurata tilannetta, jossa kaikki pesät ovat täynnä ja seuraava lyöjä asettuu lyömään. Voin hyvin kuvitella, kuinka kihelmöivä jännitys valtaa lyöjän, jonka vastuulla on saada kolmospesän pelaaja kotiin. Joskus tilanne ratkeaa siihen, kun vastustajan lukkari ”polttaa” kotiin juoksevan pelaajan. Toisinaan taas lyömässä oleva pelaaja lyö täydellisen läpilyönnin, jolloin kaikki pelaajat pääsevät kotiin. Tämä vaatii erityistä yhteispeliä kaikilta kentällä olevilta. Heidän täytyy tarkkailla samaan aikaan sekä lyöjää ja hänen lyöntinsä onnistumista, että toisiaan. Tämän lisäksi myös valmentajalla on oma roolinsa näyttää merkkiä viuhkalla pelaajille ja ohjata heidän liikkeitään.

Mikäli joukkueessa vallitsee yhteishenki joka kannustaa ja rohkaisee, mahdollisuudet voittoon ovat suotuisat. Tässä valmentajalla on iso rooli, olla joukkuehenkeä luovana tekijänä. Valmentajalla tulee olla näky siitä, millaisen joukkueen hän haluaa muodostaa. Hänen tulee myös nähdä yksilöpelaajien taidot, jotta hän voi asettaa heidät tiettyihin tehtäviin. Kuka on hyökkääjä ja kuka puolustaja jne. Jos joukkue ei toimi yhteen, mahdollisuudet voittoon pienenevät. Joukkueella jonka valmentaja ei kykene luomaan yhteishenkeä, ei myöskään ole parhaat edellytykset menestykseen.

Täydellinen valmentaja

Seurakunnan valmentajana toimii Jeesus Kristus, Pyhän Henkensä välityksellä. Toimivassa seurakunnassa tarvitaan juuri tätä täydellistä valmentajaa. Paavali opettaa kirjeissään seurakunnasta hyvin teologisesta näkökulmasta. Lähtökohtana hänellä on oppi Kristuksesta kristologia ja oppi lopun ajasta eskatologia. Paavalin opetuksessa seurakunta on jotakin konkreettista. Se on Kristuksen ruumis, jossa sen jokaisella jäsenellä on yhtä tärkeä tehtävä ja kokonaisuutta johtaa Jeesus. Vaikka seurakunnat toimivat omilla paikkakunnillaan ja paikkakunnalla on monia eri seurakuntia, se ei kuitenkaan alenna seurakuntien arvoa keskenään. Jokainen paikallisseurakunta on seurakunta sanan täydessä merkityksessä, ja jokainen niistä on osallinen Kristuksen koko täyteydestä. Silloin, kun me seurakuntina löydämme yhteishengen ja toimimme yhteistyössä keskenämme ja Kristusta kirkastaen, silloin saamme nähdä myös suurempia voittoja.

Jani Alanko Punkaharjun helluntaiseurakunnan pastori


Kristityn vaellus – Kunhan vaellamme samaa tietä

(Saarna 13.3.2016 jumalanpalveluksessa)

Fil 3:13-20 (k 33/38)

16 Kunhan vain, mihin saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!

Mitä mahtaa tarkoittaa Paavali käyttämällä sanontaa ’sama tie’. Meidän mielissämme se voi
kääntyä ’samanlaiseksi tieksi’. Joissakin tapauksissa vertailu voi olla vahvaa. Joku katsoo toisen kulkua ja ajattelee: ”Ei tuo voi olla oikea kristitty, kun sen vaellus on tuollaista.” Joku vertaa omaa taapertamistaan toisiin ja parahtaa: ”Minusta ei koskaan tule kunnon kristittyä, kun vaellukseni on näin epäonnistunutta.”

John Bunyan kirjoitti 1600-luvulla kirjan ’Kristityn vaellus’, jossa hän vertauskuvallisesti kuvaa
vaellusta turmeluksen kaupungista kohti luvattua päämäärää. Siinä Kristitty kohtaa monenlaisia
vaikeuksia ja taisteluja matkallaan ja selviytyy kuitenkin niistä eteenpäin. Voisiko tuo kirjan kuvaus olla jonkinlainen normi kristityn vaellukselle?

”Kunhan vain, mihin saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!”

Ajatellaanpa suomalaista keskiluokkaista keski-ikäistä kristittyä virkamiestä. Hän käväisee työviikon jälkeen hiihtämässä viikon kiireet ajatuksistaan kauniissa kevättalven luonnossa. Lauantaina hän käy rouvan kanssa ostamassa jokaviikkoisen ostoskärryllisensä jokapäiväistä
leipää, lihaa ja hedelmiä paikallisesta marketista. Hän siivoilee yhdessä rouvan kanssa tilavan
kotinsa parketit ja karvalankamatot ja lepäilee viikon rasituksista kirjoja lueskellen, musiikkia
kuunnellen ja TVtä katsellen sekä tietysti some-kommentteja kirjoitellen. Sunnuntaina hän
suuntaa autollaan kohti kirkkoa ja iloitsee yhteydestä, jota siellä on koettavissa toisten Herran omien kanssa.

Samaan aikaan jossakin Dar Es Salamin slummissa ison perheen kristitty isä kuljettaa keltaisia vesikanistereita slummin asukkaille joka päivä auringon noususta auringon laskuun saaden siitä sen verran tuloja, että juuri juuri saadaan joka päivä perheelle kasaan yksi ateria riisiä ja joskus siihen hiukan muitakin lisukkeita. Jos äiti saa edes parina päivänä käydä siivoamassa 10 kilometrin päässä rikkaampien asuntoalueella parempiosaisten taloja, saadaan hiukan parempi ruoka sunnuntaina kokoon. Kotona lapset sairastavat ripulia tämän tuosta ja joskus iskee malaria ja onpa se vienytkin pari lasta mennessään.

Entäpä millaista on Kiinan provinsseissa jossakin kaukana sisämaassa, jossa kristitty perheenisä herää vankisellissä kärsittyään jo viisi vuotta tuomiota vain sen tähden, että hänet kavallettiin kristityksi ja keksittiin ties mitä syytöksiä.

Vielä voimme miettiä millaista on USAssa suurkaupungin pilvenpiirtäjäalueen keskellä olevan
muutaman tuhat henkeä vetävän modernissa kirkossa. Siellä kolmannessa penkissä istuu kristitty liikemies, joka tuli tiukasti minuuttiaikataulutetun viikon jälkeen kalliilla loistoautollaan kuuntelemaan saarnaa ja osallistumaan seurakuntalauluun ja tietenkin kuulemaan, mitä haasteita pastorit  esittävät tänään evankeliumin saralta, jotta voisi niihin osallistua ja laittaa sihteerin klikkaamaan maanantaina pankkisiirtoja tukeakseen evankeliumin työtä.

Ei ole tiet samanlaisia. Ovatpa tiet hyvinkin erilaisia.

Mitähän siis Paavali tarkoitti sillä samalla tiellä?

Askel kerrallaan valkenee vaikkei määränpäätä näy
Merkki kerrallaan kartta selkenee sitä mukaa kun matka käy
Läpi villin sademetsän yli kuivan suola-aavikon
Läpi syvien vesien yli karun vuoriston
Siellä jossain odottaa kulkijaa uusi maa
Jossa matkan vaivat monin verroin korvataan

R. Rautiainen, Pro Fide (Tupla): Matkalla tutkimattomaan

Luetaanpa muutamia poimintoja Apostolien tekojen luvusta 27

Apt 27:1-44

Voisipa sanoa, että olipas siinä pienoinen hässäkkä elämän merellä. Paavali ja hänen
seurassaan matkanneet Luukas ja Aristarkos joutuivat pahaan pinteeseen yhdessä kahdensadan seitsemänkymmenenkolmen muun laivassa olleen kanssa.

Alun perin Paavalin matkan aiheutti se, että häntä syytettiin rikoksesta. Hän ei toki meidän
katsantokantamme mukaan ollut pahantekijä vaan hyvän tekijä. Toisaalta hän itse mahdollisti
merihätään joutumisen, koska päätti käyttää Rooman kansalaisen oikeutta, eli vetosi keisariin ja tiesi, että siitä seuraa vankina matka Roomaan. Luukas ja Aristarkos taas mitä ilmeisimmin
lähtivät matkaan vapaaehtoisina avustajina. He eivät halunneet jättää Paavalia – ystäväänsä ja
työtoveriaan yksin, vaan lähtivät saattamaan häntä, vankia, auttaakseen sikäli kuin mahdollista matkan aikana.

He kaikki joutuivat hankaliin olosuhteisiin tavallaan omasta valinnastaan, mutta alunperin ja loppuperin kuitenkin muitten aiheuttamana.

Minua itseäni tuossa Apostolien tekojen katkelmassa kerran pysäytti tuo lakoninen ajatus
jakeessa 27:  ”Tuli neljästoista yö, ja yhä me ajelehdimme Adrianmerellä. ”

Neljätoista myrskyisää päivää, neljätoista pimeää yötä nälissään, kylmissään, peloissaan, merisairaana, nääntyneenä, kuolemanvaarassa…

No, tavallaan kaksi viikkoa ihmisen elämässä ei ole kovin pitkä aika. Mutta kaksi viikkoa löysässä
hirressä jo alkaa olla pitkä aika. Kaksi viikkoa kuoleman vaarassa on ikuisuus. Se kuvaa minulle
jotain semmoista elämän ahdistuksen loppumattomuutta. Jokin kipeä asia jatkuu, jatkuu,
jatkuu ja valoa ei näy edes siinä kuuluisassa tunnelin päässä. Eikö tämä koskaan lopu? Sairaus, työttömyys, hätä lapsen tulevaisuudesta, alkoholismi, avio-ongelmat, ristiriidat ihmisten kanssa… lista on loputon.

Miten minä kristittynä olen tällaisessa ahdingossa. Miksi, miksi? Miksi minä?

”Kunhan vain vaellamme samaa tietä”, Paavali kirjoitti.  Eikös se polku pitänyt olla kaikille hiukan
samanlainen, kirkastumistaan kirkastuva? Mikä meni pieleen?

No minäpä kerron vastauksen: En minä tiedä. Enkä usko, että kukaan tietää.

Paavali tuossa raamatun kertomuksessa on suuri Jumalan mies. Toista Paavalia ei ole eikä tule. Toki Jumalan miehiä ja naisia on paljon ja meidänkin ajassamme. Luukas ja Aristarkos
olivat hekin Jumalan miehiä.

Kertomuksen Aristarkosta olen hiukan miettinyt. Olen ajatellut, että hän uskollisena ystävänä ja
työtoverina Paavalin seurassa saattaa olla ehkä hiukan kuin kuka tahansa meistä.

Kun hän siellä jossain kahdeksannen ja yhdeksännen päivän paikkeilla nälissään ja kylmissään
Paavalin nukkuessa mietti elämäänsä ja kohtaloaan, voisin kuvitella, että oli tuokioita, jolloin hän
syvästi katui matkalle lähtöään. Jossain kohtaa hän saattoi väsyä rukoilemaan ja luottamaan ja ajatteli että kaataisipa myrsky koko laivan ja kaikki loppuisi. Epäilikö hän Jumalaa ja Hänen mahdollisuuksiaan? Tuliko vastaan epäilys pelastuksesta ja Jeesuksen työstä? Katumusta
valinnoista saattoi ainakin lainehtia mielessä. Olisi ollut monta paikkaa, jossa hän olisi voinut
sanoa, että minulle riittää. Viimeistään silloin, kun Paavali varoitti sotapäällikkö Juliusta,
että nyt ei kannata tuohon laivaan lähteä, olisi Aristarkos voinut todeta: Nyt tämä poika lähtee toiseen suuntaan.

Muut aiheuttivat Aristarkoksenkin ahdingon.

No, erilaisia ahdinkoja on paljon. Sairaudet on yksi iso ja joskus ja joidenkin elämässä aivan käsittämättömän suuri juttu. Ihmissuhteet, toimeentulohuolet, alkoholismi, turvattomuus, yksinäisyys, erilaisuuden kokeminen ja syrjintä, sodat, rikollisuus, kiusatuksi tuleminen ja muu väkivalta ovat osa pitkää listaa.

Ja tietysti yksi suuri ahdingon aiheuttaja on ihminen itse itselleen. Jollekin tuntuu niitä hankalia
ihmisiä kertyvän tielle jatkuvalla syötöllä. Juuri, kun pääsee eroon hankalasta työkaverista, niin
johan on taas muutama hankala vaikeuttamassa elämää. Naapurusto on täynnä ongelmaihmisiä.
Ja aina vaan törmää mahdottomaan parisuhdekumppaniin. Eikä sitten osaa katsoa peiliin, että mitenkäs minä oikein itse olen tässä toiminut.

Miten tämän kaiken keskellä voi  vaeltaa kristittynä?

Ja mikä on se sama tie, jolle Paavali haastaa.

Tähän on olemassa taas se yksinkertainen vastaus, joka tuntuu joskus liiankin
yksinkertaistetulta. Mutta siinä asiat vaan naksahtaa jengoilleen, vaikka olisi minkälainen elämänkohtalo. ’Sama tie’ on Kristus-tie, joka kulkee hänen ristinsä kautta.

Palataan haaksirikkoutuneiden laivalle: Tuo Luukkaan kertomus jatkuu näin:

42 Sotamiehet aikoivat silloin tappaa vangit, ettei kukaan pääsisi uimalla pakoon.
43 Sadanpäällikkö kuitenkin esti heidän aikeensa, sillä hän halusi pelastaa Paavalin. Hän käski
uimataitoisten hypätä ensimmäisinä mereen ja pyrkiä rantaan
44 ja heidän perässään toisten, joko lankkujen varassa tai muilla laivan kappaleilla. Näin kaikki
pääsivät onnellisesti maihin…  …ja elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka. Sen pituinen se?

No eipä todella ollut sen pituinen. Tällä episodilla oli sikäli onnellinen loppu, että kaikki pääsivät
onnellisesti maihin, mutta…

Paavali oli edelleen vanki.
Laivuri oli menettänyt laivansa ja lastinsa, voimme vain kuvitella mitä vaikeuksia hänellä oli edessään.
Ei kerrota, mutta todennäköisesti laivalla oli kaleeriorjia, jotka olivat edelleen orjia. Sotilaatkin olivat määrätyssä mielessä orjia. Ei heillä ollut mahdollisuutta sanoa, että näkemiin, lähdenkin tästä nyt kotiin. Ei edes sadan päälliköllä ollut sellaista mahdollisuutta.

Mutta on mahdollista, että monella heistä elämä jatkui sisäisesti levollisena. Tiedämme, että
Paavali, Luukas ja Aristarkos olivat kristittyjä.  Mutta on mahdollista, että matkan aikana Paavali
kumppaneittensa kanssa olivat saaneet olla osoittamassa Jumalan hyvyyttä ja rakkautta
muillekin laivan matkustajille ja miehistölle. Ehkäpä tuo levollisuus olikin usemman sydämessä haaksirikon jälkeen. Yksi ’sama’ mikä liittyy kristityn vaellukseen, on rauha Jumalan kanssa. Tuo rauha perustuu armollisen Jumalan mahdollisuuksiin. Tie sinne armon kokemiseen, siis aidon armon kokemiseen, armon, joka kannattelee ja vahvistaa askeleet, kasvattaa näkemään
Jumalan mahdollisuudet ja suunnitelmat on tie, joka ei ole aivan ihmismielen mukainen, mutta on toimiva:

Pieni katkelma Tommi Sarlinin artikkelista, jossa hän kuvaa Tommy Hellstenin ajatuksia ja elämää:

”Hellsten ottaa esiin synnin käsitteen. Synti lienee yksi eniten inflaatiota kärsineistä kristinuskon
käsitteistä. Aikaisemmin syntinä saatettiin pitää tanssia, kiroilua ja kortinpeluuta. Tänään synnille ei tahdo löytyä senkään vertaa merkitystä.

Hellstenille syntien tunnustaminen ja anteeksisaaminen on kuitenkin tie Jumalan luo. – Synnissä
Jumala osoittaa ihmisen oman riittämättömyyden. Synti näyttää ihmisen massiivisen syyllisyyden
ja sen, että ihminen ei riitä oman elämänsä selitykseksi. Hellstenin mukaan Jumala käyttää syntiä
ikään kuin vipuna, joka kampeaa ihmisen rakkauden suuntaan.

Asiaa mutkistaa kuitenkin, että syyllisyys ja häpeä menevät meiltä usein sekaisin. – Jumala ei koskaan häpäise, vaan osoittaa vain ihmisen syyllisyyden. Kun Jumala sitten vapauttaa ihmisen
syyllisyydestä, ihmisen kokema häpeä heikkenee.

Ilman Jumalan rakkautta ihminen ei kestä katsoa omaa syyllisyyttään vaan jää häpeän vangiksi.”

Tässä ollaan elämän äärellä.  Synnin kanssa me ollaan liemessä aivan kaikki ja aivan
loppuun asti. Jumalan valmistama tie on aina ja aina ja aina tie, joka johtaa syyllisyydestä vapauteen.

Laulu, jonka ryhmä lauloi kuvasi tietämme. Siellä on monenlaisia vaikeuksia, mutta merkki
kerrallaan kartta selkenee, sitä mukaa kun matka käy. Laulussa on myöskin lohduttavia sanoja, miten meidän haavojamme hoidetaan ja saamme levätä vaelluksen keskellä.

Lukemattomat vaikeudet ahdistaa
Vaara tiellä vaanii uhaten kulkijaa
Ennenkokemattomat rajuilmat raivoaa
Joskus kuilun reuna askeleen päässä odottaa

Leuto tuuli kuivaa matkamiehen kyyneleet
Balsamia saavat kasvot ahavoituneet
Lähdevesi huuhtoo kädet tiellä tummuneet
Levätä saavat jäsenet uupuneet

R. Rautiainen, Pro Fide (Tupla): Matkalla tutkimattomaan

Tulkaa minun luokseni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan levon. Sanoo Herra, meidän Vapahtajamme.

Hannu Rajala
Savonlinnan helluntaiseurakunnan vanhimmiston jäsen.


Jalanjälkiä

Olen viime päivinä käynyt läpi sellaisia asioita mitkä sattuvat. Ne nousivat kaiken keskelle. Murruin ihan täysin. Vaikka anteeksi on pyydetty jäljelle jää tyhjyys ja se ettei pääse eteenpäin.  Vaimoni on kaikki nämä vuodet kulkenut kanssani. Jaksanut enemmän kuin olisi kenenkään tarvinnut. Liian usein olen jättänyt hänet yksin juuri silloin kun hän olisi tukea eniten tarvinnut. Kaikki mitä minussa on huutaa pettymystä ja uuden yrittämisen mahdollisuutta.

Sanoja on mutta ne eivät tahdo tulla ulos. Istun työpöytäni ääressä ja kyyneleet haluavat tulla ulos. Ei jaksa pidätellä. Suru tulee kaiken läpi. Kumpa tulisi huominen ja muuttaisi kaiken.

Jumala on hiljaa. Mitään ei kuulu vaikka olen huutanut Häntä avukseni. Jokin osa minusta uskoo ja kuljettaa kellon viisareita eteenpäin. Vanha tarina kertoo kuinka ihmińen kyseli Jumalalta miksi hän ei ole kulkenut rinnalla silloin kun on vaikeaa. Alussa oli kahdet jalanjäljet sitten vain yhdet. Ihminen saa vastauksen – silloin kun toiset jalanjäljet katoavat Jumala nostaa minut olkapäilleen. Vaikka en jaksa katsoa eteenpäin tiedän, että hän auttaa.

Tero Huvi
Kirjoittaja työskentelee toiminnanjohtajana
Paltamon työvoimayhdistys ry:ssä ja on kyselee päivittäin mitä kysymyksiä elämä hänelle esittää


Suunnantarkistusta

Siivouksen yhteydessä kirjakyllyni reunalla lepäili vanha Raamattuni. Pöly oli asettunut kansille asumaan. Se on merkkinä siitä,että paljon ei ole kirja avautunut. Lieventävä asianhaara on se, että minulla on toinenkin Raamattu. Olen saanut sen lahjaksi 15-vuotiaana isovanhemmiltani. Tätä kirjoittaessani tosin senkin sijainti on epäselvä. Tarvitsin pölyn ja siivoamisen jotta havahduin siihen kuinka vähän oikeastaan olen Raamattua viime aikoina avannut. Jätänkö päivän lehden lukematta? En koskaan! Tuntuu, että päivän alku vaatii kupin ja toisenkin kahvia ja päivän aviisin.

Liian vähän tulee luettua. Tuudittaudun siihen, että kuuntelen kun opettavat tai selittävät. Vanha viisaus toimii edelleen. Raamattua ei voi ymmärtää jos Raamattua ei lue. Rukouksen läsnäoloa ei voi kokea jos ei rukoile. Yhteyden merkitystä ei voi elää todeksi jos ei ole minkäänlaista seurakuntayhteyttä. Listaa voisi jatkaa pidempääkin. Kysymys ei ole pakosta vaan elämästä.

Huomaan tarvitsevani suunnantarkistusta. Levosta ja armosta käsin. Jostain syystä pölyt pyyhittyäni,  istuin tovin jos toisenkin Raamatun kanssa. Jesajan kirja ja sen luvut 42-44 tuli luettua kahteen kertaan. Minä tarvitsin juuri tuon annoksen. Pakkasin Raamatun mukaan reppuuni kun lähdin kohti Kainuuta. Muuten milloin sinä siivosit ja pyyhit pölyt Raamatun kansilta?

Tero Huvi
Kirjoittaja työskentelee toiminnanjohtajana
Paltamon työvoimayhdistys ry:ssä ja on kyselee päivittäin mitä kysymyksiä elämä hänelle esittää


Varjele sydäntäsi

Sywdäntäsi varjele, nuori!
Olkoon se kuin kaikelle kauniille
avoin huone,
täynnä kiitosta elämästä,
jonka sait.

Olkoon se kuin lähde,
vuolaana virtaava ilon tulva
vailla sameaa vettä.

Olkoon se kuin pyhättö,
jossa alati tuoksuvat puhtaat,
kuihtumattomat liljat.

Varjele sydäntäsi, varjele tarkoin,
sillä puhtaana pysyvä sydän
on Jumalan silmissä
kuin ihana ylistyslaulu hänelle.
Luodulta Luojalle!

Kolarit

Shoppailusta väsyneenä istahdin
kauppakeskuksen aulapenkille.
Melkein heti viereeni rojahti mies,
pudotti kainalosauvansa lattialle,
ja tervehtii.
Nyökkäsin ja värähdin tahtomattani.
”Ole ihan huoletta,” mies sanoi,
”en minä katseista kiusaannu.
Itse katson joka päivä peiliin,
ja kiitän Jumalaa kasvoistani.”

Kiinnostukseni heräsi.
”Ennen olin komea, liiankin hyvän näköinen.
Mutta sitten Jumala paransi minut!”
Mies hymyili katsettani.
”Olin leuhka, oikea ryökäle mieheksi.
Satutin monia ihmisiä.
Jumalaa en ajatellut koskaan.
Sitten tuli kolari, ja minusta tuli katkera mies.
Ilman leikkausia olisin kasvoton ihminen.”

Sitten tuli toinen kolari.
Törmäsin Jumalaan!
Arvaatko, miksi kiitän häntä peilin edessä!”
Nyökkäsin ymmärtäväni.

Mielenkiintoisen keskustelun jälkeen
lähdimme eri suuntiin.
Mies vaivalloisesti keppeineen,
minä levännein askelin.
Hyvästiksi sain vielä lämpimän hymyn.
Ihmettelin, miten voivatkin
noin rujot kasvot olla kauniit,
kuin kirkasta valoa säteilevät!

Sirkka Soulanto
Kirjailija


Miten sitä osaisi?

Tapasin muutama viikko sitten ihmisen jonka tapaamista olin tavalla tai toisella odottanut. Viime kerrasta oli aikaa ja oikeastaan janosin kuulla kuulumisia. Yllätys oli melkoinen kun tapasimme. Tutut kasvot ja eleet ja melkoisen erikoiset jutut.Jotain oli tapahtunut. Netin ihmeellinen maailma oli tuottanut ystäväni näytölle kaukaisen saarnamiehen merten takaa jonka julistusta en tuntenut omakseni. En vaikka kuinka yritin. Valtavalla paatoksella puhetta Jumalan rakkaudesta ja armosta mutta vihan lieskat löivät yli reunojen. Saarnamiehen julistus oli muuttanut asumaan myös ystäväni mielen taloon. Surullista. Miten sitä osaisi suhtautua?

Olen ihan omasta tahdostani joutunut ja saanut käydä läpi nuoruuttani ja kokemuksiani sieltä. Vasta vuosien tai oikeastaan vuosikymmenten jälkeen olen tajunnut, että uskonnon ja uskomisen varjolla tapahtuu paljon sellaista joka ei ole oikein. Sairauden ja terveyden raja ylittyy ja ihmisiä johdetaan harhaan. Minuakin on johdettu. En kyseenalaistanut vaikka ympärilläni olevat varoittelivat ja sanoivat, etteivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Onko todellakin niin, että isoon saliin ahtautuneista sadoista ihmisistä lähes kaikilla on erimittaiset jalat? Tuskinpa. Tai siis ei. Miten sitä osaisi erottaa terveen ja sairaan uskonnollisuuden?

Kumpa osaisin antaa neuvoja kun itsekkin kyselen ja taiteilen elämisen ja uskomisen vuoristoradalla nyt ja aina. Sen olen antanut itselleni ymmärtää ettei kannata jäädä kysymystensä kanssa yksin. Uskaltaisinko kutsua ohikulkijan Savonlinnan helluntaiseurakunnan tilaisuuteen ilman pelkoa siitä, että jalkoja kasvatetaan ihan noin vain ja ihmistä sullotaan uskovaisen muottiin? Minusta tuntuu, että uskaltaisin. Oikeasti.

Tero Huvi
Kirjoittaja työskentelee toiminnanjohtajana
Paltamon työvoimayhdistys ry:ssä ja on kyselee päivittäin mitä kysymyksiä elämä hänelle esittää


Yhdestä puusta

teron kuvaMuutama viikko sitten kuuntelin Radio Deistä erään taiteilijan haastattelua. Tunsin jonkinasteista myötähäpeää, kun haastateltava kertoi vuosikymmenten takaisista kokemuksistaan osana helluntalaista yhteisöä. Kaikkeen puututtiin. Yhteisö määritteli tavan pukeutua ja ilmaista itseään. Oikealla uskolle ja tavalle näyttää omaa uskoaan ulospäin oli määritelty tarkat normit. Niitä valvottiin ja niille etsittiin perusteita milloin Raamatusta ja milloin mistäkin. Ohjelman päätyttyä jäin miettimään, että tuosta kaikesta oli aikaa 30 vuotta. Missä ollaan nyt? Ei kai enään samalla pysäkillä?

Olen ollut kasvokkain sairaan uskonnollisuuden kanssa. Se hiipi lähelleni salakavalasti ja kun sen huomasin oli jo oikeastaan liian myöhäistä. Selkään puukottamisen jälkeen sattuu vieläkin mutta olen hengissä. Edes siinä vaiheessa kun työtoverini alkoi saada ”ilmestyksiä” jotka ihmeellisesti edesauttoivat hänen sairaita pyrkimyksiään en oivaltanut. Jälkeenpäin ajateltuani olen kiitollinen kokemastani. Osaan varoa ja samalla valvoa omia askeleitani. Uskonnon nimissä on tehty ja tehdään yhä edelleen vääriä asioita.

Savonlinnan Helluntaiseurakunnassa puhaltaa hyvät tuulet. Meistä huolimatta. Olisi hienoa kutsua tuo radiossa esiintynyt taiteilija kylään. Pyytää anteeksi jos on anteeksi pyydettävää ja kertoa siitä, että asioista on otettu opiksi. Itse olen siitä elossa oleva esimerkki. Minullekkin on löytynyt paikka. Lippiksestä ja ajamattomasta parrasta sekä kurittomasta luonteestani huolimatta. Näin olen ymmärtänyt, että olemme kaikki tehty yhdestä puusta?

Tero Huvi
Kirjoittaja työskentelee toiminnanjohtajana
Paltamon työvoimayhdistys ry:ssä ja on kyselee päivittäin mitä kysymyksiä elämä hänelle esittää


Pääsiäisen ilosanoma!

pastorinpalstallePalmusunnuntaina Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin. Ne jotka toivottivat hänet tervetulleeksi riemuitsivat ja huusivat Hoosianna, joka merkitsee ”Herra auta, pelasta”. Oli myös niitä, jotka eivät ollenkaan pitäneet kuulemastaan ja kielsivät huutamasta. Mutta mitä Jeesus vastasi heille? ”Jos nämä olisivat vaiti niin kivet huutaisivat!” Meidän tehtävämme on kertoa, jopa huutaa tälle maailmalle, kuka Jeesus on.

Johanneksen evankeliumissa todetaan, että hän tuli omiensa tykö, mutta he eivät ottaneet häntä vastaan, murheellista. Jeesus sanoi katsellessaan Jerusalemia, että hän olisi tahtonut koota heidät siipiensä alle turvaan kuin kanaemo poikasensa, mutta he eivät tahtoneet. Kuitenkin kaikille, jotka ottavat hänet vastaan, hän antaa voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapseksi. Hoosianna! Ei ole parempaa turvapaikkaa, kuin olla hänen omanansa.

Kiirastorstaina, pääsiäisaterialla Jeesus asetti ehtoollisen, tuon siunatun ja ihmeellisen aterian. ”Hän otti leivän, kiitti, mursi ja antoi heille ja sanoi: `Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan. Tehkää se minun muistokseni.` Samoin myös maljan, aterian jälkeen, ja sanoi: `Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan.`” Luuk.22:19,20 Ehtoollinen on sekä liittoateria että yhteysateria.

Kiirastorstai oli myös voimakkaan rukouksen päivä. Getsemanen puutarhassa Jeesus rukoili Jumalan tahdon tapahtumista. Siihen hän meitäkin rohkaisee.

Pitkäperjantaina Jeesus kuoli meidän puolestamme Golgatan keskimmäisellä ristillä. Siellä Jeesus rukoili ristiinnaulitsijoidensa puolesta: ”Isä, anna heille anteeksi…” Ryöväri sai siellä armon, kun hän kuuli: ”Tänään saat olla minun kanssani paratiisissa”. Lopulta kuului huuto: Se on täytetty! Meidän syntimme on sovitettu.

Pääsiäispäivän aamulla Jeesus nousi kuolleista. Epäilevä Tuomas totesi: ”Minun Herrani ja minun Jumalani”. Kieltäjä Pietari sai tunnustaa Herralle: ”Sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas” Me saamme iloita ja riemuita tästä suuresta pelastuksesta, jonka hän on meille hankkinut. Saamme julistaa evankeliumin ilosanomaa kaikkialla ja kaikin tavoin. Hän elää ja on meidän kanssamme!

Kiitollisin mielin
Jyrki Alanko
Kirjoittaja on Hattulan kotikirkon pastori


”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” -Matt. 5:3-

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” -Ps. 23:1-

Taisto_Padatsu

Näiden kahden, näennäisesti ristiriitaisen, raamatun jakeen pohjalta koetan nyt tuoda esiin niitä tuntoja, joita minulla on ollut viimeaikoina. Aika ajoin tulee tyhjä, ehkä pettynytkin tunne oman hengellisen tilan vuoksi, ja sydämen valtaa sanomattoman voimakas kaipaus ja halu kokea Herran ilmestyminen omassa ja seurakunnan elämässä. Minä olen valtavan kiitollinen Jumalalle siitä, mitä kaikkea hyvää Hän on minulle tehnyt ja elämässäni vaikuttanut, mutta kaipaan kiihkeästi yhä lähemmin oppia tuntemaan ja kokemaan Hänen rakkauttaan. Täyteyden ja tyhjyyden on mahdollista olla olemassa rinta rinnan, ja samassa sydämessä voi vallita samanaikaisesti syvä tyytyväisyys ja sammumaton nälkä.

Miksi meidän on niin tärkeää oppia tuntemaan Jeesus? Jäähyväispuheessaan (Joh. 17:3) Jeesus itse sanoo:” Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat Sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka Sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen”. Evankeliumin sanan vastaanottaessamme ja uskomalla Jeesukseen, ja että Hän on kuollut ristillä ja sovittanut syntimme, me olemme uudestisyntyneet ja meillä on iankaikkinen elämä. UUDESTISYNTYMÄ EI OLE PÄÄTEPISTE VAAN ALKU, SILLÄ SIITÄ ALKAA IHANA ETSIMINEN, SYDÄMEN ILOINEN TUTKIMUSRETKI JUMALAN LOPUTTOMIIN RIKKAUKSIIN. Sielun paradoksi on siinä, että etsimme yhä Jumalaa, vaikka olemme Hänet jo löytäneet. ”Anokaa, niin teille annetaan, etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan” Daavidin Psalmeissa soi etsijän itku ja löytäjän ilohuuto! Paavali tunnusti elämänsä päävaikuttimeksi palavan halun seurata Kristusta.” Tunteakseni Hänet” oli hänen päämääränsä. ”Niinpä minä todella luen tappioksi kaikki tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen minun Herrani tuntemisen rinnalla, sillä Hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana, että voittaisin omakseni Kristuksen” (Fil.3:8). Pietari toisen kirjeensä alussa kirjoittaa, mitä kaikkea Jumala on meille lahjoittanut Jeesuksen tuntemisen kautta. Itse asiassa kaikki, mitä me elämässämme ja uskonkilvoituksessamme tarvitsemme. Iäisyyden kannalta uskovan päämäärä on taivas.

Ajallisen elämämme tavoitteena tulisi olla oppia tuntemaan Kristuksen rakkaus. Daavid sanoo paimen- psalmissaan:”Sinä voitelet minun pääni öljyllä, minun maljani on ylitsevuotavainen.”. Jeesus on Hyvä Paimenemme, eikä Hän tahdo, että Hänen lampaansa elävät köyhästi ja niukasti. Hän tahtoo, että he elävät rikasta, jopa yltäkylläistä elämää. Pyhän Hengen täyteys on avain yltäkylläiseen elämään!
”Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on juokseva elävän veden virrat.”
Malja, joka täyttyy, on minun oma persoonallisuuteni juuri sille ominaisine luonteenlaatuineen; mutta jokainen malja voi täyttyä ääriään myöten. Hengen täyteys ei ole mikään univormu, johon pukeutuneena kaikki hengellä täyttyneet kristityt olisivat aivan samanlaisia. Hengellä täyttyminen merkitsee, että tulemme juuri sellaisiksi, jollaisiksi Jumala on alusta alkaen meidät tarkoittanut. Temperamenttisi on Jumalan antama lahja. Älä pidä sitä taakkana, vielä vähemmän syntinä. No, miten Hengen täyttämä elämä tulee ilmi? Sehän ilmenee jo sanonnasta ”malja on ylitsevuotavainen”. Tavallaan voidaan kaikkien ihmisten maljasta sanoa, että se on aika ajoin ylitsevuotavainen. Sen voi tehdä ylitsevuotavaksi suuttumus, pahan himo, harkitsematon into, yleensä kaikki, mitä sydämemme on tulvillaan. Niinpä voimme sanoa, että jokaisesta ihmisestä lähtee yhtämittainen virta, joka osoittaa mitä sydämessämme on. Jos olemme iloisia, näkyy se kyllä, sanoistamme, katseestamme, ilmeistämme, koko olemuksestamme. Samaten jos olemme surullisia, arvostelevia, rakkaudettomia jne. Sisäinen ihmisemme painaa leimansa kaikkeen. Ei tarvita mitään toimenpiteitä sen ilmaisemiseksi. Se ilmenee jokaisessa teossa, jokaisessa sanassa, koko käytöksessämme ja menettelytavassamme. Jeesus asuu meissä. Jos Hän, joka on asettunut meihin asumaan, on hyvä, saa hänen henkensä meidät tekemään hyvää ja painaa pyhän leimansa kaikkeen, mitä teemme. ”Hyvä ihminen tuo hyvästä varastostaan esille hyvää”, sanoo Jeesus. Luonnostamme emme ole hyviä, ei kukaan meistä. Mutta Hän on Hyvä! Ja Hän on asettunut meihin asumaan. Hänen Henkensä on ihmisen hyvä varasto. Haluan rohkaista itseäni ja meitä kaikkia Jeesuksen läheisyyteen pyrkimiseen.

Taisto Padatsu